Blääh, huonoja improajia?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kohtaamisia kirjamessuilla

Teksti: Anne Immonen

Onko hyvää yksilöimproa olemassa?

Turun kansainvälisillä Kirjamessuilla järjestettiin trendikkäästi (tylsä) improvisaatioesitys teemalla ”Vedetään aiheita hatusta”. Tylsyys ei luonnollisesti ollut se trendikäs osuus esityksestä. Päätin tarttua improhärkää sarvista ja selvittää, mikä meni pieleen. Pian minulle kirkastui, ettei Kirjamessujen esitystä oikeastaan voinut kutsua improvisaatioksi. Eikö kaikki suunnittelematon olekaan improvisaatiota? Missä kytee lajin hauskuuttamisen voima? Voiko yksilöimprovisaatiossa edes onnistua?

Kirjamessuilla kolme rohkeaa kirjailijaa improvisoivat kukin kolme pariminuuttista tarinaa yleisölle. Esiintyjät vetivät hatusta sanat, esimerkiksi zombi, lyyrinen tarina ja myrsky. Niiden avulla rajattiin tarinan aihetta ja tyyliä. Kirjailijat esiintyivät mikrofoniin yksitellen, kukin vuorollaan. Näillä eväillä monologeja alkoi syntyä.

Mitä oikeastaan tiedän improvisaatiosta? Ainakin sen, että improesitys ”vedetään hatusta” eli siihen ei valmistauduta etukäteen. Tämä selvästi toteutui Kirjamessujen tehtävänannossa. Tiedän myös, että haluan improvisaatioesityksen herättävän minussa tunteita niin kuin minkä tahansa hyvän taidekokemuksen. Hauskuus lienee se kaivatuin tunne. Tämä ei toteutunut. Nämä kaksi seikkaa tuntuvat niukoilta arvioimaan, onnistuiko improkeikka vai ei.

Improhärän taltuttamiseen tarvitsin apua. Improvisaatioryhmä Stella Polariksen jäsen Elina Stirkkinen lupasi valottaa rakkaan lajinsa saloja. Hänelle on kertynyt kokonaista 20 vuotta improvisaatiokokemusta. Stirkkinen epäilee, olisiko hän enää näyttelijä, ellei olisi aikanaan törmännyt tähän yhteisölliseen teatterimuotoon. ”Se oli rakkautta ensi kanitukselta”, hän kuvaa tunteitaan vuosikymmenten takaa varmaankin jonkinmoisella sisäpiirivitsillä.

Säännöt palvelevat tarinankerrontaa

Vastoin kaikkea logiikkaani, improvisaatio perustuu sääntöjen noudattamiseen. Improsäännöillä ei kuitenkaan ole niin negatiivinen ja rajoittava kaiku kuin säännöillä yleensä, Stirkkinen muotoilee. Hänen mukaansa ne palvelevat tarinankerrontaa ja energian säilymistä lavalla. Tarinan täytyy kulkea eteenpäin ja näyttelijöiden pysyä vireessä. Nämä asiat eivät kuitenkaan synny itsestään.

Improvisaatiosääntöjen avulla rakennetaan esiintyvän ryhmän välille yhteistyötä ja luottamusta. Stirkkiselle on vuosien varrella karttunut rutkasti molempia. Luottamus itseen ja ryhmään on hänestä tärkeintä pääomaa lajissa. Luottamus kasvaa siihen, että laji todella toimii, kun sen tärkeintä sääntöä noudatetaan: Hyväksy tarjous (älä siis torju) ja jatka.

 Sano kyllä (älä sano ei)!

Improvisaatiossa esiintyjän pyrkimys on saada muut (ei siis itsensä) loistamaan. Stirkkinen kuvailee esimerkkinä tilanteen, jossa esiintyjä tekee toiselle tarjouksen: ”Lähdetäänkö leffaan?” Jos toinen vastaa siihen verbaalisesti tai nonverbaalisesti ”Ei”, on matto vedetty kaverin jalkojen alta. Tarjouksen tehneen olo on tyrmätty, kohtauksen energia luultavasti lässähtänyt ja tarina pitää polkaista uudestaan käyntiin.

Torjunta on melko inhimillistä. Messuesityksessä kirjailijamme onnistuivat torjumaan omiakin ideoitaan. Torjunta on Stirkkisestä aina tiedostamatonta, ja johtuu esimerkiksi ilmapiiristä tai jännityksestä. Aloittelevalle improvisoijalle on tyypillistä kontrolloida tulevaa, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Hän ei vielä luota siihen, että aina laskiessaan kontrollista ja jakaessaan hetken jonkun toisen kanssa, esityksestä tulee enemmän kuin hän yksin pystyisi luomaan.

Stirkkinen kertoo, että improssa on ihanaa se, kun kilpaa tehdään toinen toisistaan nerokkaita. ”Joo, lähdetään leffaan ja siellä me voimme..” Tarjouksen hyväksyminen on ainut keino viedä tarinaa eteenpäin. Kukaan ei halua tulla lavalle sooloilijan kanssa. Toisen tekemä tarjous on siis aina vain niin hyvä kuin sen siunaa hyväksynnällään. ”Lavalla tarvitaan vahva itsetunto, mutta pieni ego”, Stirkkinen nauraa.

 Hauskaa improa, mutta yksin vai yhdessä?

”Solistista improvisaatiota ei ole olemassakaan.”, Stirkkinen tiivistää näkemystään. ”Homma haiskahtaa ns. Putous-ajattelulta. Siinä kaveri ajetaan pulaan ja jätetään selviytymään yksin, ja siitähän improssa ei ole todellakaan kysymys.”, hän jatkaa.

Stirkkinen ei lajittelisi esiintyjiä hauskoihin ja ei-hauskoihin. Tällaiselle lajittelijalle hän sanoisi, että älä tee niin. Hänestä improvisaation tarkoitus on kertoa tarinoita, ja me ihmiset olemme paljon enemmän kuin hauskoja tai ei-hauskoja. Me kosketamme, ärsytämme, turhautamme, herätämme rakkauden tunteita jne. Stirkkisen jalosta neuvosta huolimatta olen tuhma ja teen lajittelut.

Kirjamessuilla kaikki kirjailijat selvisivät improtehtävästään teoriassa mallikkaasti eli tuottivat kukin vuolaasti kolme tarinaa. He myös hyväksyivät hatusta vedetyt aiherajaukset. Kuitenkin lopputulos oli vaisu ja yleisö jäi kohmeiseksi. Vakavat katseet herpaantuivat esityksestä kännykköihin ja ympäröiviin ihmisiin. Parhaimmillaankin yleisöstä kuului vain pari naurunpirskahdusta.

Blääh! Huonoja improajia! Vai olivatko sittenkään?

Kirjailijat laitettiin järkyttävän haasteen eteen. ”Toivottavasti olivat Jari Tervon tasoisia verbaalikkoja, jotta selvisivät siitä traumoitta.”, Stirkkinen kauhistelee. Paitsi, että tehtävästä piti selviytyä yksin, hänen mielestään valittu tekniikka oli tappavan tylsä. Yhdeksän peräkkäin kerrottua tarinaa nakertavat jutun yllätyksellisyyttä. Stirkkinen kuitenkin myöntää yksilötekniikan sopivan aloittelijalle, jos hänen kontrollintarpeensa ja luottamuksen puutteensa voivat kaataa yhteispelin.

Oleellistahan tämän artikkelin kannalta ei toisaalta ole se, oliko Kirjamessuilla nähty esitys improvisaatiokeikka vai ei. Lukija voi nyt kuitenkin itse päättää, oliko esiintyjien ”epäonnistuminen” edeltä ennustettavissa.

Heräsikö impronälkä?

Jos laji kiinnostaa tai pelottaa, Stirkkinen kehottaa kokeilemaan sitä. Edes lavalle menoa ei tarvitse tavoitella, koska improtaidoista on hyötyä kaikessa yhteistyössä. Improtiedonnälkäisille hän suosittelee Keith Johnstonen kirjaa Impro. Nappaa siis kirja käteesi, jos haluat tietää, miksi moka on lahja, mikä on helppo naurunakki tai miten vältetään ongelmia yhteistyössä. Anna vain taivaan olla rajanasi, ainakin hyväksynnän raameissa.

Anne Immonen

Lähteinä artikkelissa käytettiin Turun Kansainvälisillä kirjamessuilla 2013 nähtyä improvisaatioesitystä ja Elina Stirkkisen (improvisaatioryhmä Stella Polaris) puhelinhaastattelua.