Antti Holma, Antti Holma, Antti Holma

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kohtaamisia kirjamessuilla

Kuva: Eino Nurmisto

Kuva: Eino Nurmisto

Teksti: Anita Hartikainen

 

Historiallinen suurmies. Aikamme ykkösfilosofi. Suomalaisten viihde-, taide- ja kulttuurikenttien kuningas. Harvoin kukaan onnistuu vaivaisessa vuodessa saavuttamaan moisen määrän titteleitä. Kirjailija-näyttelijä-juontaja-ajattelija Antti Holma on puraissut karismallaan peruuttamattomasti nuorta Suomea. Avoimesti haastatteluissa homoseksuaalisuudestaan, kanansyönnistään, juomattomuudestaan sekä yksinelonsa mielekkyydestään kertonut Holma saa sukupolvensa nyökyttelemään hyväksyvästi. Aikansa eläneet normit eivät muutu, ellei kukaan uskalla avata suutaan ja kertoa, että elämä voi siistiä, vaikka ei noudata keskiluokkaisia, konservatiivisia arvoja. Eikä se jää huomaamatta Turun kirjamessuilla.

Koululaiset ovat kertyneet sankoin joukon ihailemaan, kuvaamaan ja tirskumaan perjantaina puolilta päivin Turun kirjamessujen Agricola-lavan tuntumaan. Lavalla istuu haastateltavana jumalaista kreikkalaista veistosta muistuttava matalaääninen, ei-syntyperäinen umpisavolainen, Antti Holma. Hänet on valikoitu tuhansien hakijoiden joukosta teatterikorkeakouluun. Hän on saanut kirjoilleen kustantajan. Hän on päässyt telkkariin iskemään lauantai-iltaisin prime time –aikaan silmää. Lopulta hän sai nimeään kantavan talk shown. Nyt hän esittelee messuvieraille uuden runokokoelmansa neljää runoilijahahmoa.

 

Ilmiö synnyttää vastareaktion

 

”Yön yli Tuonelan tuiskut seinäni selkiä hakkaa.

kynttilää jos ei näy, turha sytyttää on vakkaa.

Rotkoni routaanko mut yhä on kahlittu?

Lyötynä huudan tuuleen: saatana, perkele, vittu.”

 

Holma lausuu Reino Leinon runon Elegia II reippaasti ja muistaa korostaa sitä, että hänen runonsa ovat ihan kamalia, eivät kunnon runoja ensinkään.

Vastakkainasettelun aika ei kuitenkaan ole ohi, eikä kaikki niin ihanaa miltä näyttää. Samaan aikaan, kun onnelliset nuoret palvovat sankariansa kuola suupielistä valuen, supistaan turkulaisten runoilijoiden piireissä soraäänin, että Antti Holma pilaa suomalaisen runouden. Runovitsikirjaksikin kutsuttu teos pelaa runoilijoiden mukaan stereotyyppisillä pastisseilla, jotka rakentavat runoudesta sellaista kuvaa, jota vastaan runoliike yrittää taistella. Runouden kaupallistaminen huolettaa, harmittaa ja kauhistuttaa.

Tarkastelen toimittajan ja kirjallisuustieteen opiskelijan roolin lisäksi tilannetta äidinkielen opettajan näkökulmasta. Tervetulleena ilmiönä voisi pitää sitä, että koululaiset, varsinkin pojat, ylipäätään innostuvat sellaisesta esineestä kuin kirja ja henkilöstä, joka kirjoittaa kirjoja. Näyttää siltä, että nuoriso innostuu kirjoista, joita tämä yhteiskuntamme komein, taiteellisin, suorapuheisin ja älykkäin mies on kirjoittanut. Luultavasti he siis saattavat myös kuunnella, mitä Holmalla on sanottavana. Tämä taas johtaa siihen, että nuorisolaiset saattavat imeä Holmalta vaikutteita. Nykyisin ymmärretään väärin paljon vaarallisempia asioita kuin runous, joten kaikki kirjallisuuden pariin ajetut keskenkasvuiset voisi ajatella työvoittoina.

 

Korvat hörölle, idoli puhuu taas

Puolitoista tuntia myöhemmin Antti Holma kertoo Kuisti-lavalla lukutottumuksistaan. Luomakuntamme kruunu kertoo, että lukeminen ei ole hänelle tapa rentoutua, vaan aktiivista toimintaa. Hän ilmoittaa lukevansa pari tuntia kerrallaan. Aluksi hän asettuu nojatuoliin, mutta löytää itsensä parin tunnin päätteeksi lattialta oudossa asennossa.

Lukemisen Antti Holmalle antoi äiti, jonka kanssa luettiin yhdessä muun muassa Kirsi Kunnaksen klassikkoa Tiitiäisen satupuu. Lastenrunouden vaikutuksesta pikku-Antti oppi kiinnittämään huomiota kielen musikaalisuuteen. Siihen hän kiinnittää huomiota aikuisenakin, sillä kielen soivuus on olennainen osa miehen lukunautintoa. Lukioaikaiseksi suosikikseen mielipidevaikuttaja Holma nimeää Monica Fagerholmin ja Tove Janssonin teokset sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Taiteilija kertoo lukeneensa Sinuhen 13-vuotiaana, jolloin hän oli melkoinen kirja-ahmija. Sinuhen kanssa lukuhommat menivät överiksi, sillä poika luki niin pitkään, että menetti tajuntansa ja nukahti. Heti aamulla luku-urakka jatkui.

Lukusuositukset dominoivat Holman kirjavalintoja. Poikkeustapauksiakin on, sillä loppukesästä 2015 ilmestynyt Laura Lindstedtin Oneiron on innostanut miehen tarttumaan teokseen esittelytekstien perusteella. Taiteilija huomauttaa, että on tärkeää olla rehellinen lukufiilikselle: jos kirja vie jalat alta niin antaa mennä vaan ja jos se ei sytytä, kirjan voi jättää surutta kesken. Elämä on liian lyhyt kaikkien tylsien kirjojen lukemiseen. Holma pohtii, ettei hän lukioikäisenä jättänyt kirjoja kesken, koska ikävaihe liittyy kirjallisuuteen tutustumiseen ja oman maun löytämiseen. Aikuisempana ja kypsempänä, kun oma maku on muodostunut, kirjallisuutta voi valikoida tarkemmin.

Antti Holma kertoo lukemisen olevan vaikeaa, sillä hänellä on huono keskittymiskyky. Hän kuljeskelee lukiessaan, eikä osaa keskittyä lukemiseen esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä, paitsi Lontoossa. Holma on kertonut Lontoon olevan hänen lempikaupunkinsa sen takia, että siellä voi nähdä mustan naisen kävelevän piikkikoroissa töihin sijoituspankkiin. Isossa-Britanniassa Holma on havainnut, että metroissa kaikki lukevat kirjoja. Silloin on itsekin helppo kaivella kirja käteen ja lukea. Suomessa tapa on hieman vieras. Sitä saatetaan pitää jonkin marginaalisen intellektuelliporukan toimintana. Tähän Holma suosittelee lääkkeeksi, että kirja pitäisi ottaa mukaan kaikkialle ja ottaa se esille aina kun on tilaisuus. Kyllä siihen totuttaisi.

Antti Holman mielestä lukeminen, kuten kaikki taide, on yhteistä kollektiivista ajattelua. Sanat paperilla luovat tyhjyyteen merkityksiä. Omiksi lempikirjoikseen viihdyttäjä mainitsee Julio Cortázarin fantasianomaisen novellikokoelman Tarinoita kronoopeista ja faameista, David Foster Wallacen Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja sekä parhaan ystävänsä Saara Turusen romaanin Rakkaudenhirviö, jonka päähenkilö eli rakkaudenhirviö on nähty monissa tulkinnoissa – yllätys yllätys – Antti Holmaksi.

 

Epäonnistujasta roolimalliksi

Renessanssineromme kertoo, että jos hän olisi kirja, olisi hän Raamattu, joka koostuu väkivaltaisista unista, merkillisistä elämänohjeista ja onnettomasta lopusta. Nyökyttelen hyväksyvästi, sillä kuvaus sopiikin henkilöön, joka on väittänyt haastattelussa olevansa Suomen epäonnistunein mies. Kun Agricola-lavan haastattelija kysyi aiemman haastattelun päätteeksi, miten hän perustelee tittelinsä, vastasi maalaispitäjän kirkkoherran ja uskonnonopettajan poika näin: ”Mä olen sivari, hinttari, vasuri ja opiskellut hetken aikaa ruotsin opettajaksi. Lisäksi mut on koulutettu valtion rahoilla taiteilijaksi.”

Näyttää siltä, että vuonna 2015 suomalaisen nuorison eli koululaisten, teinien ja nuorten aikuisten lempi-ihminen, suurin sankari ja innoittavin kotimainen idoli on moneen vähemmistöön kuuluva ja sivistykseen uskova taiteellisesti lahjakas ja avoin lukijaihminen. Kuinka kauhea ilmiö Antti Holman palvominen on? Parhaimmillaan Holman ihailu kasvattaa nuorista uteliaita, solidaarisia ja empatiakykyisiä ihmisiä. Tulevaisuuden holmalaiset osaavat etsiä tietoa ja ymmärtävät lukemansa. Heille on yhdentekevää, mihin vähemmistöön kukakin kuuluu, koska jokainen saa olla millainen haluaa. Kuten nuoriso tuumaa: se on ok. Vaikuttaa siltä, ettei suomalaisen sivistysvaltion romahtamisesta ole vielä syytä olla huolissaan.