Ankkalammikolta avomerelle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Haastattelut

Kuva: Esther Vargas/Flickr

Teksti: Aino Aaltonen

Alakouluikäinen Mikael Piippo julkaisi yhdeksäntoista numeroa Atlantissa sijaitsevan mielikuvitusvaltio ”Soplandin” sanomia, useita Jim ja Jam -sarjakuvalehtiä ja ainakin yhden numeron Littoisten Sanomia, joka myytiin äidille viidenkymmenen pennin hintaan. ”En minä toimittajan ammatista haaveillut. Silloin halusin jalkapallonpelaajaksi”, nyt 27-vuotias Piippo naurahtaa.

 

Piippo aloitti uransa kesätoimittajana Hufvudstadsbladetissa 2014. ”Höblän”, kuten hän leikkimielisesti kutsuu lehteä, lisäksi hän on työskennellyt Pohjalaisen ja Turun Sanomien toimituksissa. Parhaillaan Piippo työstää graduaan Åbo IFK urheiluseuran kaksikielisestä ”kielikylpyvalmennuksesta”, rahoittaen elämistään freelance-toimittajana. ”Toki toimituksessa tienaa paremmin ja se tuo omanlaistaan turvaa, mutta gradu-urakan ohella freelancerina toimiminen on kaikkein helpointa”, hän toteaa.

 

Suomenruotsalainen Piippo on harvinainen toimittaja, sillä hän kirjoittaa sekä suomeksi että ruotsiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Piippo ei osaa varmasti nimetä yhtäkään kollegaa, joka työskentelisi molemmilla kotimaisilla, kuten hän. Piipon kaksikielisyys on niin täydellistä, ettei kummankaan kielen tuottaminen ole hänelle ongelmallista. Ongelmat ilmenevät lähinnä kyllästymisenä: ”kun kirjoitan suomeksi, alan kaivata ruotsia – ja päinvastoin.” Piippo ei haluakaan rajoittaa itseään vain toiseen kieleen, ja löytää molemmista rakastamiaan vivahteita. Ruotsin kielessä hän pitää parhaimpana sen selkeyttä, ja suomeksi kirjoittamisesta hän pitää siksi, että sillä on helpompi muotoilla tyylikästä ja sulavaa tekstiä. Kaksikielisyys on ollut Piipolle varsinkin freelance-toimittajana valtava valttikortti ja hän kertoo tyytyväisenä, kuinka moniin toimittajiin verrattuna hänellä on miltei tuplasti työnantajia.

 

Puhuessamme suomen- ja ruotsinkielisten toimituskulttuurien eroista Piippo vakavoituu. Median kriisi, mikä ilmenee talousvaikeuksina, yt-neuvotteluina ja lehtien lakkauttamisena on viime aikoina varjostanut Suomen lehdistön ruotsinkielisellä kentällä työskentelyä. Ruotsinkielisten lehtien lukijakunta on niin marginaalinen, että ne ovat ensimmäisenä vaikeuksien tulilinjalla. ”Suomenruotsalaisen ankkalammikon pienuus, mikä yleensä toimii tukiverkkona, johtaa vaikeampina aikoina siihen, että takaiskut koetaan yhteisössä paljon raskaampina.” Piipon mielestä suomenkielisissä toimituksissa työhön keskittyminen onkin ollut helpompaa, sillä median kriisin pohtiminen ei niissä kuulu jokapäiväiseen elämään.

 

Piippo pitää itseään onnekkaana. Kaksikielisyys antaa hänelle perspektiiviä ja ainutlaatuisen näkökulman journalismiin. Suomenkielisissä lehdissä työskentely on kuitenkin opettanut Piippoa ottamaan etäisyyttä suomenruotsalaisuuteen. ”Katsantokantani on nyt leveämpi, kuin kirjoittaessani ankkalammikon keskeltä, ankkalammikon asioista”, hän tunnustaa. Piipon mukaan ”ankdammen” on hyvä paikka olla, mutta siihen ei kuitenkaan sovi jäädä liian tyytyväisenä polskimaan.