Allun seikkailut osa VI

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lapsille

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Teksti: Aleksi Kauppinen

 

Vanha, sairas ja kuollut

Allun kuulo alkoi palautua. Korin ulkopuolinen maailma äänineen täyttyi puheensorinasta, liikkeestä ja musiikista. Allu hytkyi korin mukana ja korin kansi puristi Allun päälakea. Allu kuuli sieltä täältä ihmisten huutoja, oudon kuuloisia kielisoittimia ja eläinten mylvintää. Kauanko hän oli ollut vangittuna koriin, mietti, tunnusteli korin sisäpintaa ja liitoskohtia etsien mahdollista pakoreittiä. Kori oli hyvin tehty, saumat tuntuivat lujilta ja tiiviiltä; valo ei päässyt sisään pienimmästäkään reiästä.

Korissa oli jotain muutakin ja siitä lähti pistävä tuoksu. Allu hieroi nokkaansa. Ilma korissa tuntui ummehtuneelta ja raskaalta. Allun mieleen juolahti ajatus – korin ilma tulisi loppumaan. Korista täytyisi päästä pois.

Kori alkoi tuntua hetki hetkeltä pienemmältä. Koria kantava nainen liikkui rivakasti. Mihin minua viedään, Allu tuumi. Pitäisikö minun pelätä?  Kuin vastauksena Allun kysymyksiin tuttu huilun ääni alkoi soida Allun korvissa. Tuntui kuin se olisi tullut suoraan Allun pään sisältä. Huilun ääni sai Allun keskittymään. Allu tajusi, että huilu kantoi sanoja mukanaan.

”Reppu, käytä reppua.” Huilu kuiski Allulle.

Reppu, Allu muisti. Allu kiskaisi repun selästään ja pimeydessä tunnusteli sen lukkoa. Lukko aukesi kuin itsestään ja Allu tunki kätensä reppuun. Käsi osui välittömästi johonkin kovaan esineeseen. Allu ymmärsi heti, mihin oli koskenut.

Allu nosti esineen ulos repusta ja tarttui siihen toisella kädellään ja vetäisi. Siinä samassa kirkas valo täytti korin. Allun silmät kiilsivät valosta, joka säteili hohtavasta puukon terästä. Allu ei ymmärtänyt, miten puukko oli joutunut reppuun, mutta hän tiesi tarkalleen mitä sillä tekisi. Allu upotti puukon korin kylkeen ja se painautui läpi kuin ohuesta paperista. Allu viilsi lisää ja ulkomaailma tulvi korin sisään. Keltainen valo sokaisi Allun, mutta Allu antoi viillon jatkua. Viilto kasvoi niin että kori repesi kahtia, ja Allu tömähti pölyiselle hiekalle.

Lukemattomat jalat vilisivät Allun pään vierestä. Värikkäisiin kankaisiin pukeutuneet ihmiset hädin tuskin huomasivat, että tielle oli pudonnut korista pieni Allu. Allu oli hämillään, hän ei ollut koskaan nähnyt noin paljon ihmisiä yhtä aikaa. Sitten kuului naisen kirkaisu.

Koria kantanut nainen oli huomannut Allun paon. Allu näki hurjistuneen näköisen naisen, joka huusi jotain käsittämätöntä ja lähti tulemaan kohti Allua. Allu pinkaisi maasta ylös ja lähti juoksemaan poispäin naisesta törmäten lähes kaikkeen vastaantulevaan. Pitkiä ihmisiä, lyhyitä ihmisiä, ihmisiä koreineen ja ruukkuineen tulvi joka puolelta ja Allu tunsi itsensä pienemmäksi ja pienemmäksi. Kulkuväylän molemmin puolin oli rakennettu jonkinlaisia pöytiä, joiden edessä ihmiset näyttivät parveilevan. Allu sukelsi väkijoukkoon ja konttasi pöydän ali sen toiselle puolelle ja jatkoi juoksuaan. Allun eteen avautui kapea kuja, jota saviset rakennukset reunustivat. Allu pinkoi minkä jaksoi, eikä katsonut taakseen.

Ohitettuaan muutaman rakennuksen ja tehtyään useamman käännöksen Allu uskalsi hiljentää ja katsoa taakseen. Kukaan ei näyttänyt enää seuraavan häntä. Allu hengitti syvään ja nojasi käsillä polviinsa. Allu tajusi puristavansa edelleen repusta ilmestynyttä puukkoa kädessään. Puukon terä ei hohtanut enää kirkasta valoa. Nyt se näytti aivan tavalliselta puukolta. Allu ihmetteli ja katseli sitä, eikä huomannut, että aivan hänen vieressään istui nainen, joka tarkkaili Allua kiinnostuneen oloisesti.  Nainen istui ja nojasi savitalon seinään. Ei ihme, että Allu säikähti, kun nainen avasi suunsa.

”Eikös tuollainen ole vaarallista? Juosta nyt puukon kanssa tuolla tavalla.”

Allu käänsi katseensa salamana äänen suuntaan.

”Voit laskea puukon alas, en minä pahaa tee.”

Allu tuijotti naista. ”Minähän ymmärrän mitä hän puhuu”, Allu ajatteli. Allu siirsi katseen käteensä ja tajusi kohottaneensa puukon naista kohti. Allu laski kätensä alas ja siirsi katseensa jälleen naiseen.

”A-anteeksi, minä en tiennyt mitä minä, minä vain säikähdin kovasti. Minä olen Allu, kuka sinä olet?”

”Näytät siltä kuin olisit joutunut juoksemaan henkesi edestä”, nainen vastasi.  ”Mutta juosta nyt puukon kanssa, tuollainen on vaarallista. Olisit voinut kaatua ja lävistää itse itsesi. Olen nähnyt monta kertaa, kun lapset juoksevat puukkojen kanssa ja kaatuvat. Milloin puukko on mennyt poskesta läpi, milloin se on uponnut kantajan omaan mahaan. Eikö sinulle ole kukaan sanonut, että puukko kädessä ei juosta?”

”En minä tajunnut”, Allu sanoi hieman arasti. ”Minä pakenin. Ja tämä puukko ilmestyi kuin tyhjästä. En tiedä miksi tein niin. Minä vain, minä vain, pelkäsin niin paljon.”

Allu hätkähti omia sanojaan. Oliko hän pelännyt? Tuoltako tuntui pelko? Allu oli aina ajatellut, että hän ei pelkäisi mitään. Mitä hän sitten oli hetki sitten pelännyt?

”Tulepas lähemmäs, jotta näen sinut paremmin. Ja pistä tuo puukko pois, et tarvitse sitä nyt.”

Naisen ääni oli rauhallinen. Allu pisti puukon tuppeen ja astui lähemmäs naista.

”Toisitko minulle samalla hieman vettä kaivosta?” Nainen kysyi ja osoitti kävelykepillään muutaman metrin päähän. ”Hakisin itse, mutta jalat eivät kanna enää”, nainen jatkoi. Allu ei sanonut mitään, asteli kaivolle ja kaatoi sangosta vettä pienempään astiaan.

”Oi kiitos, sinulla on hyvä sydän”, nainen sanoi, kun Allu ojensi kupin hänelle. Allu katsoi, kun hän joi. Vasta nyt hän huomasi, kuinka syvät uurteet naisen kasvoissa oli. Allu kiinnitti huomionsa naisen käsiin. Ne tärisivät pelkästä kupin painosta. Kynnet olivat pitkät ja keltaiset. Allu nosti katseensa takaisin naisen kasvoihin ja tämän valtavaan nenään, jonka sieraimista kasvoi pitkiä karvoja. Allu ei ymmärtänyt näkemäänsä. Nainen hörppi vettä hitaasti, kunnes lopulta nosti katseensa Alluun. Allu säikähti naisen silmiä. Ne olivat suuret ja lasittuneet ja ne olivat kellertävän rähmän peitossa. Nainen hymyili, ja Allu näki, että naisen suussa ei ollut hampaita.

”Kiitos”, nainen sanoi. ”Vesi on elämän lähde ja voima”, hän jatkoi. ”Sanoitko sinä, että sinun nimesi on Allu?”

”Sanoin minä. Mitä sinulle on tapahtunut?” Allu kysyi. ”Mistä nuo uurteet ovat tulleet, miksi sinun jalat eivät kanna, mitä sinun silmillesi on tapahtunut?”

Nainen jäi tuijottamaan Allua. ”Etkö sinä ole ennen nähnyt vanhaa ihmistä”, hän lopulta sanoi.

”No olen, tai siis en, tai siis olen kyllä tavannut paljon vanhoja puita, mutta en ihmisiä”, Allu yritti vastata.

”Vai niin on asian laita. No minun on sitten kunnia olla ensimmäinen vanha ihminen jonka tapaat.” Nainen hymyili, mutta Allu ei näyttänyt ymmärtävän.

”Tarkoitatko sinä, että kun ihminen vanhenee, sen kasvoihin tulee syviä uurteita, eikä se pysty enää kävelemään, ja että hampaat tippuvat suusta ja että kynnet muuttuvat keltaisiksi?” Allu kysyi.

”Hmm”, vanha nainen aloitti. ”Kaikki ihmiset eivät vanhene samalla tavalla, mutta kun tarpeeksi pitkään elää, se alkaa näkyä ihmisen kehossa. Ei ihminen ole sen ihmeellisempi kuin kasvit tai eläimet. Kukka lakastuu yhden kesän jälkeen, puu voi elää tuhansia vuosia, mutta samalla tavalla aika saa kaiken lopulta maatumaan, eikä ihminen tee siinä poikkeusta. Aika ei tunne armoa, kaikki on sille vain väliaikaista.”

Allu kuunteli tarkasti. Hän ei ollut kuullut kenenkään puhuvan koskaan tuolla tavalla. Kysymykset alkoivat tulvia Allun mieleen.

”Tarkoitatko sinä, että minustakin tulee joskus vielä tuollainen kuin sinä? Että jonain päivänä minäkään en jaksa enää kävellä omilla jaloillani?” Allu äänessä oli huoli. Vanha nainen mietti hetken ennen kuin vastasi.

”Voi olla. Minä en tiedä, minkälainen elämä sinua odottaa. Voin vain kertoa omasta elämästäni. Minä olen saanut elää pitkän ja hyvän elämän. Sain elää terveenä ja kokea läheisten ihmisten lämmön. Mitä muuta olisin koskaan voinut edes toivoa. Minun aikani koittaa kohta ja minä lähden mielelläni. Minä palautan kehoni luonnolle ja annan sen tehdä sille mitä ikinä se haluaakaan.”

”Nyt minä en ymmärrä”, Allu sanoi. Nainen katsoi Allua kuin yrittäen löytää oikeita sanoja.

”Allu”, vanha nainen aloitti. ”On vain luonnollista, että elämä muuttaa muotoaan. Ei mikään ole täällä pysyvää. Kun puu tulee tarpeeksi vanhaksi, se kaatuu ja alkaa lahota. Mutta elämä ei kuole minnekään. Kohta lahonnut puu vilisee ötököitä, jotka saavat ruokansa puusta. Ötökät hajottavat puun niin pieniksi osiksi, että se muuttuu mullaksi, josta uusi puu voi kasvaa. Niin tulee käymään myös minun ruumiilleni. Ja niin kuuluu tapahtuakin. ”

Allu yritti järjestää ajatuksiaan sanoiksi.

”Voiko mullaksi muuttuneesta vanhasta puusta kasvaa jotain muuta kuin uusi puu? Voiko siitä kasvaa esimerkiksi apina?”

Vanha nainen näytti ilahtuvan Allun kysymyksistä.

”Sinähän olet, Allu, utelias ikäiseksesi. Hyvä on, minä kerron. Vanhasta mullaksi muuttuneesta puusta ei kasva uutta puuta, ellei jostain löydy siemen. Vanha puu tarjoaa siemenelle turvaisan paikan, josta siemen voi sitten kasvaa. Voiko vanhasta puusta kasvaa apina? Vastaukseni on kyllä ja ei. Apinat syntyvät vain apinoista, mutta mullasta voi kasvaa vaikkapa appelsiinipuu, jonka hedelmiä apinat sitten syövät, jotta ne kasvavat isoiksi ja vahvoiksi. Eli tavallaan voisin sanoa, että uutta apinaa ei syntyisi, ellei apinoilla olisi ruokaa.”

”Mutta tuolla tavalla ajateltuna kaikkihan on sitten yhteydessä kaikkeen!” Allu huudahti.

Vanhan naisen hymy levisi niin, että Allu pystyi nyt vakuuttumaan siitä, ettei naisella todella ollut hampaan hammasta. Vanha nainen jatkoi.

”Sinä voit ajatella Allu, että elämä on kuin joki. Jokihan on jatkuvassa liikkeessä, eikö niin Allu?” Allu nyökkäsi. ”Hyvä. Joki on siis jatkuvassa liikkeessä, ja kaikki joessa oleva virtaa. Samalla tavalla kaikki se, mistä sinä tai minä rakennumme, virtaa. Siitä, mistä me tällä hetkellä rakennumme, rakentuu joskus jotain muuta. Me olemme vain osa tuota elämän jokea.”

”Hmm”, oli Allun vuoro tuumata. ”Tuo on mielenkiintoinen ajatus”, hän sai lopulta sanottua. ”Mutta haluaisin kysyä siitä itse joelta. Mutta luulen ymmärtäväni. Minun ei siis tarvitse murehtia sitä, että minustakin tulee joskus vanha. Koska kun jotain vanhaa kuolee, jotain uutta syntyy, eikö niin?”

”Tismalleen”, vanha nainen hymyili.

Silloin Allu muisti huilunsoittajalta saamansa tehtävän. Hänen tuli etsiä mies puun alta. Allu ajatteli, että tehtävä oli lykkääntynyt jo aivan tarpeettomasti. Allu päätti jättää hyvästit vanhalle naiselle.

”Tuota, anteeksi, on ollut ilo keskustella kanssanne, mutta nyt minun täytyy mennä. Olen luvannut etsiä erään henkilön, enkä minä ole sellainen, joka pettää lupauksensa.”

”Sen minä kyllä uskon”, vanha nainen sanoi. ”Minä toivon sinulle pitkää ja tervettä elämää.” Vanha nainen heilautti kättään hyvästiksi ja vajosi hiljaisuuteen.

Allu lähti kävelemään uusi tunne rinnassaan. Vanhan naisen kohtaaminen oli herättänyt hänessä jotain, mikä lämmitti häntä paljon. Kesti hetki ennen kuin hän tajusi, että tosiaan, hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän löytäisi miehen puun alta.

 

Kuja alkoi muuttua entistä kapeammaksi. Lämmin tunne alkoi haihtua ja tilalle astui muisto koria kantaneesta naisesta. Valon määrä väheni ja tie alkoi muuttua likaiseksi. Sieltä täältä kuului epämääräisiä ääniä ja muisto koria kantaneesta naisesta voimistui. Allun ryhti muuttui kumaraksi. Näytti kuin kujan molemmin puolin olisi istunut kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, mutta Allu ei suostunut uskomaan näkemäänsä. Allu jäi tuijottamaan riutuneita hahmoja ja silloin joku tarttui Allua jalasta.

Allu katsoi ja kavahti näkemäänsä: hahmon kasvot olivat arpien ja mädäntyvän ruven peitossa. Hahmon silmissä ei ollut lämpöä, mutta Allu ei irrottanut katsettaan niistä. Allu repäisi jalkansa hahmon otteesta ja hämmästyi, kuinka heikosti hahmo oli tarrannut häneen kiinni. Allu katsoi ympärillään ja näki, että riekaleisiin vaatteisiin kääriytyneitä hahmoja oli joka puolella. Hahmot kurottivat käsiään Allua kohti, ja Allu näki, kuinka luu ja liha paistoivat rikkoutuneen ihon alta. Näky sai Allun selkäkarvat nousemaan, mutta Allu pysyi rauhallisena. Hän ajatteli, että pystyisi taistelemaan itsensä ulos tilanteesta; mutta jostain syystä Allu ajatteli, että nämä ihmiset eivät olisi pahoja.

Allun aavistus osui oikeaan. Nämä ihmiset halusivat vain koskea Allua, eivät vahingoittaa. Allu ei kylläkään ymmärtänyt miksi. Yksi hahmoista näytti olevan erityisen kiintynyt Alluun. Hän siveli Allun kättä pitkillä sormillaan, joista paistoi luut läpi. Hahmo nosti katseensa Alluun – hänen silmänsä toivat takaisin sen saman tunteen, jonka Allu oli kokenut kohdattuaan vanhan naisen.

”Miksi sinä olet täällä, vaikka me olemme sairaita?” Naisen ääni oli heikko.

”Minä, minä eksyin”, Allu sai sanottua. ”Minun nimeni on Allu. Miksi sinä kutsuitkaan itseäsi?” Allu jatkoi.

”Sairaaksi. Minä olen, me olemme, Allu, sairaita ihmisiä.”

”Mitä se tarkoittaa”, Allu kysyi. ”Senkö takia teidän iho näyttää tuolta?”

”Voi kuule, jos asuisimme tuolla muurien toisella puolen, meidän sairauttamme ei kukaan  edes tunnistaisi, mutta ei, täällä me olemme, ja tämä on jäänyt meidän kohtaloksemme. Hyljättyinä, roskien sekaan heitettyinä, pois silmistä ja mielistä pyyhittyinä me kärsimme sairautemme.”

Allu ymmärsi, että sairaat olivat kärsineet paljon. Sairaan naisen iho näytti todella kivuliaalta, mutta varmasti yhtä kivuliaalta tuntui se, että muut ihmiset olivat hyljänneet hänet.

Jokin mielikuva Allun lapsuudesta polskahti pintaan, mutta yhtä nopeasti se katosi.

”Mutta sinä näytät myös vanhalta”, Allu sanoi. ”Minä tapasin äsken vanhan naisen, joka on onnellinen siitä, että on elänyt pitkän elämän. Vanha nainen sanoi, että oli saanut pysyä terveenä ja kokea lähimmäisten lämmön.”

”Hah, hänpä oli saanut pysyä terveenä. Silloin saa myös lämpöä. Mutta ilman terveyttä ei saa lämpöä.”

Sairas nainen ei näyttänyt tyytyväiseltä. Allu yritti kaivella lisää.

”Miksi sairaat eivät saa lämpöä?”

”Siksi, koska tuolla muurin toisella puolen ajatellaan niin, että vain terveet ansaitsevat nauttia päivänvalosta ja kulkea siellä missä muutkin, mutta sairaat, tai ne, keitä he ikinä sitten pitävätkään sairaina, täytyy sulkea pois ihmisten silmistä. Heille me olemme alempiarvoisia kuin muut.”

”Hmm”, Allu tuumi. ”Vanha nainen sanoi myös, että kun hän kuolee, hänestä voi kasvaa puu tai jopa apina. Kun me muutumme mullaksi, uusi elämä pääsee kasvamaan meistä.”

”Voi, kunpa olisin voinut multaantua jo kauan sitten”, sairas nainen vastasi. ”Mutta ei, jokin minut pitää elossa.”

Allu oli ihmeissään.

”Mikä kumma se voi olla?”  Hän huudahti.

”Pyh, kuka tietää. Vaan minkäs teet, paikat sen kuin lahoavat niin ettei kohta jää mitään käteen. Mitä pitkällä elämällä tekee, jos ei ole terveyttä”, nainen tuhisi.

Sairaan naisen tilanne vaikutti lohduttomalta, mutta Allu halusi löytää jotain, mikä voisi ilahduttaa naista. Hän katseli ympärilleen. Silmät alkoivat tottua kujan pimeyteen ja vasta nyt hän pystyi erottamaan hahmot, jotka olivat vielä hetki sitten saaneet Allun ajattelemaan tunnetta, jonka hän oli kokenut ollessaan vangittuna korissa.  Hahmoilla, tai siis sairailla ihmisillä, oli yllään vain riekaleisia rääsyjä. Oli totta, että heidän ihonsa näytti hurjalta kaikkine rupineen ja verisine siteineen. Kaikilla ei ollut kahta kättä niin kuin Allulla saati kahta jalkaa tai silmää tai edes korvaa. Mutta kun Allu katsoi tarkemmin, hän alkoi nähdä jotain muuta kuin sen, miltä sairaat ihmiset näyttivät.

Allu näki kuinka hahmot kujan molemmin puolin nojautuivat toisiinsa. He näyttivät pitävän kiinni toisistaan. Joku silitti toisen päätä. Muisto äidistä loikkasi Allun mieleen, mutta Allu halusi keskittyä.

”Hei mutta, minä tiedän”, Allu aloitti. ”Katso nyt ympärillesi. Sinä sanoit, että ilman terveyttä ei saa lämpöä, mutta katso nyt, eikä tämä ole juuri sitä lähimmäisen lämpöä mistä puhuimme?”

Sairas nainen ei enää osannut vastata yhtä nopeasti kuin aiempiin kysymyksiin.

”Hmm”, sairas nainen aloitti. ”Saatat olla oikeassa, me todella pidämme huolta toisistamme.

”Hahaa”, Allu huudahti. ”Eli myös sairaat voivat kokea läheisten lämmön. Silloin te voitte elää myös hyvän elämän, eikö niin”, Allu tivasi.

”Kuinkahan tuo nyt olisi”, nainen vastasi. ”Oletpas sinä kummallinen tapaus, Allu, kun tuolla tavalla tulet tänne meidän sairaiden ihmisten pariin ja puhut tuollaisia juttuja. Ehkä sinä olet oikeassa. Meillä ei ole mitään muuta kuin toisemme. Mistä muustakaan me silloin voisimme pitää huolta kuin toisistamme.”

Sairas nainen naurahti. Allu alkoi hymyillä.

”Minun täytyy etsiä eräs henkilö”, Allu sanoi. ”Ja olen jo myöhässä, tai ainakin luulen niin.”

”Sitten mene. Minä kiitän sinua siitä, että tulit luoksemme. Maailmassa, jossa sairaat ihmiset suljetaan eristykseen muista ihmisistä, ei ole jokapäiväistä, että sinun kaltaisesi kävelee luoksemme. Sinulla todella on hyvä sydän.”

Allu heilautti kättä hyvästiksi ja lähti takaisin suuntaan, josta oli tullut. Allun valtasi tunne, joka muistutti häntä vanhasta naisesta. Allu ajatteli, että ottaen huomioon kaiken sen, mitä oli kuullut näiltä kahdelta naiselta, Allu olisi yhtä hyvin voinut syntyä sairaaksi kuin terveeksi; ja että jonain päivänä hänkin tulisi olemaan vanha. Kaikki he olivat kuitenkin elossa. Kun he kuolisivat, jotain uutta pääsisi kasvamaan heistä. Allu alkoi miettiä, mistä hän itse oli aikoinaan rakentunut ja mitä hänestä joskus tulisi rakentumaan.

Kuja muuttui valoisammaksi. Allu alkoi erottaa puheensorinaa jostain rakennusten takaa. Allu lähti suunnistamaan ääntä kohti.

Muutaman kulman takaa Allu näki mistä ääni tuli. Pitkä saattue, vastaavanlainen kuin mitä hän oli nähnyt tullessaan ulos metsästä, vaelsi värikkäissä vaatteissa. Saattueen keskellä kulki jälleen lauta, jonka päällä näytti makaavan ihminen. Allun oli saatava tietää, mistä oli kysymys.

Allu lähestyi väkijoukkoa, mutta tälle kertaa varovaisemmin. Saattue kulki leveän kujan keskellä ja Allu seurasi sitä pienen välimatkan päästä. Kun kuja alkoi kaartaa, Allu tajusi, että saattue käveli kohti jokea. Mutta miksi ihmeessä?

Saattueen hännillä kulki joukko pieniä ihmisiä. Allu päätti mennä heidän luokseen.

”Hei”, Allu tervehti. ”Mitä te oikein teette, mitä on tapahtunut?”

Pienet ihmiset vilkaisivat Allua, mutta eivät jääneet ihmettelemään Allua saati hänen esittämää kysymystään.

”Tuo mies tuon laudan päällä on kuollut”, yksi pienistä ihmisistä vastasi.

”Minun isä sanoo, että tänään on tuon miehen muuttopäivä. Me ei enää nähdä sitä”, toinen jatkoi.

” Koskitteko sitä?” kolmas kysyi. ”Sen iho oli aivan kylmä, eikä se enää liikkunut.”

Allu kuunteli ja yritti ymmärtää. Hän oli puhunut vanhan naisen ja sairaan naisen kanssa siitä, kun elävä muuttuu mullaksi, mutta ei hän ollut tajunnut, että kuoleminen olisi tuollaista.

”Miksi te sitten kävelette joelle”, Allu kysyi.

”Hah, typerä kysymys”, kolmas pienistä ihmisistä vastasi. ”Tietenkin viemme kuolleet jokeen, muutenhan ihmiset kompastelisivat niihin koko ajan.”

Allu ei ymmärtänyt.

”Kuka tuo mies oli”, Allu kysyi.

”Kuka tietää”, toinen vastasi. ”Kannamme kuolleita jokeen joka päivä. Kuka voisi tuntea kaikki.”

”Ja nytkö tuo mies vain unohtuu, muistaako kohta enää kukaan, kuka tuo mies oli”, Allun äänessä oli hätä.

”Minun isoisäni kuoli vähän aikaan sitten”, yksi vastasi. ”Minulle hän elää niin kauan kuin kannan häntä sydämessäni.”

”Minun isoisä kuoli myös”, toinen jatkoi. ”Mutta siitä on jo kauan aikaa. Silti muistan hänet elävästi. Tavallaan ajattelen, että hän elää nyt minussa.”

”Kun minä näin kuolleen isoisäni”, kolmas sanoi, ”Näin vaan ruumiin, mutta en isoisääni. Isoisä oli jo jossain muualla kuin siinä kylmässä elottomassa ruumiissa.”

Allu alkoi vasta nyt ymmärtää, mistä kuolemassa on kyse. Allu ymmärsi myös, että ihmisen keho ei ollut välttämättä sama asia kuin itse ihminen; että ihminen voi elää, vaikka on kuollut. Kylmä ruumis puistatti häntä, mutta jotenkin sekin alkoi tuntua luonnolliselta. Allu kosketti omaa käsivarttaan ja tunsi sen lämmön.

”Me olemme elossa, koska me olemme lämpimiä”, Allu sanoi pienille ihmisille.

”Lämpö pysyy paremmin ihmisessä, jos pysyy terveenä ja on lähimmäisiä, jotka antavat lämpöä. Sitten voi elää pitkän ja hyvän elämän. ilman lämpöä ei ole elämää, ja kun ihminen alkaa kylmentyä, se alkaa muuttumaan mullaksi.”

Pienet ihmiset katsoivat Allua.

”Niin tai vedeksi”, yksi vastasi.

”Minun äitini sanoo, että minä olen ollut aiemmin tiikeri”, toinen jatkoi.

”Minä haluaisin, että minusta kasvaisi joskus puu”, kolmas päätti kierroksen.

”Tiedättekö, mistä voisin löytää miehen puun alta”, Allu kysyi ajattelematta sen enempää.

”Minun pitäisi löytää mies, joka istuu puun alla. Osaisitteko auttaa minua?”

”Tuolla on paljon hyviä puita”, kolmas sanoi. ”Olen nähnyt siellä paljon ihmisiä istumassa ja mietiskelemässä.”

Allu katsoi käden osoittamaan suuntaan. Paikka ei näyttänyt olevan kaukana. Saattue alkoi saavuttaa joen rannan. Aurinko oli muuttunut punaiseksi jättiläiseksi, joka tulisi painumaan pian horisontin taa. Allu heilautti kättään ja lähti juoksuun. Hänen jalkansa tuntuivat voimakkailta, eikä pieni mäki tuntunut hidastavan Allun vauhtia. Mäen päältä Allu vilkaisi taakseen ja näki saattueen joen varressa. Lautaa oltiin juuri kallistamassa, ja Allu näki, kuinka eloton ruumis valahti laudan päältä jokeen. Jälleen, tuo sama tunne, jonka Allu oli kokenut niin vanhan naisen kuin sairaan naisen kanssa, voimistui hänessä. Allusta tuntui kuin hän jotenkin ymmärsi heitä. Allu ymmärsi, että kaikki kolme olivat joutuneet kärsimään paljon, ja se liikutti häntä. Mutta kärsimyksen lisäksi Allu näki myös jotain muuta. Hän näki viisautta, huolenpitoa ja uuden alun kaikessa kuolevassa. Allu näki, miten kaikki oli osa vain suurempaa kiertokulkua, jossa kuolemaa seurasi aina uusi elämä.

Pieni tuulenvire kävi kukkulalle. Se tuntui tutulta – se kuulosti tutulta. Vaimea huilu kulkeutui Allun korvaan, ja hän tiesi olevansa oikeassa paikassa. Reppu alkoi lämmetä selässä. Allu katsoi ympärille, ja siinä, aivan hänen vieressään istui puun alla mies, silmät suljettuina, mutta täynnä lämpöä. Allu katsoi miestä ja sanaakaan sanomatta otti repun selästä. Reppu lämpeni entisestään. Allu aukaisi repun ja hohtava valo syöksyi ulos repusta.

Repusta tulvi valoa ja valon mukana kuvia. Kuvia puista ja linnuista, kuvia madoista ja mullasta, tiikereistä ja kaloista, ihmisistä, ihmisistä ja ihmisistä, ja jälleen mullasta, joen pauhusta, tähdistä ja auringosta, pimeydestä ja valosta. Kuvat kieppuivat ja sekoittuivat, törmäsivät ja erkaantuivat. Kuvat kuolleesta, kuvat sairaista ja kuvat vanhasta naisesta kohosivat ja kasvoivat, kunnes joen pauhut kaappasivat ne ja sekoittivat mullaksi, joka muuttui taivaaksi ja takaisin tähdiksi, joka pölynä laskeutui takaisin maaksi ja mullaksi, puiksi ja ihmisiksi ja lopulta – Alluksi.

Silloin sininen huilunsoittaja ilmestyi kuin tyhjästä.

”Kiitos, Allu”, se sanoi. ”Nyt sinun täytyy mennä. Sinähän halusit tavata joen, eikö?”

”Minä”, Allu ehti aloittaa, mutta silloin sininen huilunsoittaja puhalsi huiluunsa ja reppu vaimeni. Reppu kohosi ilmaan ja kiepahti takaisin Allun selkään. Huilusta kasvoi sävel, joka nappasi Allun ja nosti tämän ilmaan. Huilunsoittaja nauroi.

”Älä huoli, Allu, joki on lempeä kaltaisillesi. Me näemme vielä joskus.”

Sävel tarrasi Alluun tiukemmin ja tuuli tarttui siihen.

”Hahaa”, tuuli nauroi. ”Vai tänne sinä olet joutunut”, tuuli pauhasi.

”Tuuli”, Allu huusi. ”Missä sinä olet ollut?”

”Ei sillä ole väliä, meidän täytyy nyt mennä. Joki odottaa meitä.”

”Viekää joelle terveiseni”, sininen huilunsoittaja huusi tuulelle.

”Hyvästi”, Allu huusi.

”Hyvästi”, sininen huilunsoittaja sanoi hiljaa ja katsoi, kuinka Allu hävisi tuulen mukana. Huilunsoittaja käänsi katseensa mieheen puun alla.

”Ja sinä”, huilunsoittaja sanoi. ”Herää, sinulle on nyt töitä.”