Allun seikkailut osa V

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lapsille

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Teksti: Aleksi Kauppinen

Aiemmin tapahtunut: Erottuaan kurkien seurasta Allu tapasi tuntemattomassa metsässä apinan nimeltä Surene. Surene lupasi viedä Allun ihmiskylään, mutta matkalla he törmäsivät uuteen tuttavuuteen, vanha puu Banyaniin. Banyan osoittautui hyvin eriskummalliseksi puuksi sekä hieman jääräpäiseksi: hän ei ollut tavannut omia sukulaisiaan vuosikausiin, vain koska kukaan ei ollut kutsunut häntä kyläilemään. Allu halusi houkutella Banyania lähtemään heidän matkaansa ja lopulta Banyan suostui. Vanha puu repäisi juurensa irti maasta, suoristi itsensä ja kajautti ilmoille: ”Kohti ihmiskylää!”

 (Lue osa IV tästä.)

 

 

Lumoava huilu

Metsä rytisi ja raikui niin, että kaikki elävä säpsähteli sijoiltaan. Linnut pyrähtelivät lentoon Banyanin tieltä ja täyttivät ilman metelillä. Jos metsä ei ollut herännyt siihen, että yksi sen vanhimmista asukeista, vanha puu Banyan, oli hetki sitten repinyt juurensa maasta ja lähtenyt talsimaan valtaisan metsän halki viemään Allua ihmiskylään, se heräsi viimeistään lintujen raksatukseen ja rääyntään. Allu selitti vauhdin hurmassa  seikkailuistaan ja Banyan kuunteli innoissaan ja näytti niin kuin hän olisi nuortunut askel askeleelta. Allu ja Surene joutuivat todella pitämään kiinni Banyanin oksista etteivät tippuisi. Oksien onkaloista ja halkeamista kuhisi ötököitä ja kaiken maailman matoja ja toukkia, karvaisia ja limaisia.

Sieltä täältä metsästä kuului hurjistunutta apinoiden mekkalaa, mutta Surene pysyi rauhallisena Allun vierellä. Surene katsoi keskittyneesti eteenpäin.

”Tätä vauhtia olemme pian perillä”, Surene sanoi toteavasti. Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan kummissaan siitä, että he istuivat  kävelevän puun oksalla.

Allu ei kuitenkaan kuullut Surenea. Jokin oli kiinnittänyt Allun huomion. Allu katsoi jotain, mitä Surene ja Banyan eivät nähneet. ”Nyt minä tiedän, mistä se huilun soitto kuului”, Allu ajatteli.

Allu näki kuinka puiden oksistoissa liiteli ja hyppelehti tummansininen hahmo, joka piteli huilua käsissään. Hahmolla oli kultaiset vaatteet ja hänen huilunsa kuulosti lumoavalta. Allu ajatteli, ettei kukaan voisi soittaa huilua noin kauniisti samalla kun hyppelisi höyhenen kevyesti puiden oksistoissa. Tämä salaperäinen huilunsoittaja selkeästi seurasi Banyania, mutta pysytteli sivustalle. Banyan heilui ja huojui rymistellessään metsän halki, mutta Allu ei irrottanut katsettaan tummansinisestä olennosta.

”Minne sinä katsot Allu, mitä oikein näet, kuuletko sinä taas jotain, mitä minä en kuule?” Se oli Surene. Hänen äänensä oli hieman huolestunut. Allu säpsähti. Hän oli unohtanut täysin missä ja kenen kanssa oli.

”Minä”, Allu aloitti, mutta Banyan keskeytti hänet.

”Allu ystäväiseni, me olemme kohta perillä. Voi, en malta odottaa, että pääsen näkemään sukulaiseni. Huilukin soi niin kauniisti. Tässähän alkaa oikein laulattamaan.”

Banyan aloitti laulun, jonka sanoja ei tässä metsässä oltu kuultu aikoihin. Banyan ei paljastunut kuitenkaan miksikään mestarilaulajaksi. Surene yritti suojautua esitykseltä tukkimalla korvansa ja viereisten puiden apinat näyttivät tekevän samoin. Allu puolestaan alkoi tivata vastauksia. Banyan oli sanonut kuulevansa huilun äänen. Allu halusi tietää, että näkikö Banyan myös tuon tummansinisen olennon.

”Tiedätkö sinä Banyan, kuka huilua soittaa?” Allu yritti huutaa, mutta Banyan ei kuullut. Oksat rätisivät ja ötökät suhisivat ja rahisivat ja Banyan antoi laulunsa raikua.

”Banyan, kuuletko sinä minua, tiedätkö kuka soittaa tuota huilua”, mutta Banyan vain jatkoi lauluesitystään. Allu yritti yhä uudelleen.

”Banyan, tiedätkö…”

”Se olen minä.” Vieras, mutta kaunis ääni kuului Allun vierestä.

Allu säpsähti. Tummansininen olento oli ilmestynyt Allun viereen.

”Minä soitan huilua. Sinä Allu taidat olla erikoinen tapaus.” Hahmo naurahti kujeilevasti. ”Älä pelkää Allu, en minä tahdo sinulle pahaa. Minne olette matkalla?”

Allu ei saanut sanaa suustaan. Jos huilun soitto oli lumonnut Allun, oli hän nyt entistä lumoutuneempi. Allu ei edes osannut sanoa, oliko olento poika vai tyttö, mutta kaunis hän oli.

”Me olemme matkalla ihmiskylään. Sinä olet kaunis”, Allu sai vihdoin sanottua. Tummansininen vastasi kikatuksella.

”Kenelle sinä puhut, Allu?” Surene yritti kysyä ja väisteli vastaantulevia oksia, mutta Allu oli tummansinisen olennon lumouksessa.

”Minulla on sinulle tehtävä Allu. Kun saavutte ihmiskylään, sinun täytyy etsiä eräs mies. Löydät hänet puun alta istumassa. Kun tulee yö, mene hänen luokseen ja avaa reppusi. Tekisitkö sen minun vuokseni, Allu?”

”No tekisinhän minä, mutta miten löydän hänet?” Allu kysyi hieman hämmentyneenä.

”Älä huoli, sinä löydät hänet.” Hahmo kosketti Allun reppua ja Allu tunsi, kuinka repun paino kasvoi.

”Jää hyvästi Allu, me tapaamme vielä.” Hahmo naurahti iloisesti, loikkasi Banyanin oksalta pois ja katosi.

”Allu, kenelle sinä oikein puhut?” Surene tivasi kolmannen kerran ja väisti samalla päin liitävän lintuparven.

”Surene, minä, anteeksi, et ehkä uskoisi jos kertoisin”, Allu vastasi yhä etsien katseellaan tummansinistä olentoa. ”Minä”, Allu yritti aloittaa jälleen, mutta lause jäi jälleen kesken, koska Banyan aukaisi suunsa. ”Hohoo, perillä ollaan”, Banyan kailotti.

 

Banyan pysähtyi ja samassa viidakko rauhoittui.

”Tämän pidemmälle minä en tule”, Banyan sanoi. Allu ja Surene laskeutuivat maahan. Banyan jatkoi.

”Oli ilo ja kunnia saada tavata sinut nuori ystäväni. Vaikka oletkin vielä pieni, sinulla on suuri sydän. Minä kiitän kertomistasi tarinoista, nyt minulla on jotain sanottavaakin sukulaisilleni. Sinulle, Allu haluan kuitenkin sanoa varoituksen sanan. Kaikki ihmiset eivät ole niin kuin sinä. Ole varovainen ihmiskylässä.”

Banyan pyörähti sijaltaan niin sulavasti kuin vain osasi. Allu ja Surene katsoivat, kun Banyan huojui ja rymisteli oksillaan viereisiä puita ja niissä kiipeileviä apinoita. Pienessä tilassa Banyan näytti hieman kömpelöltä, mutta niin vain vanha puu sai itsensä käännettyä. Laulaen hän lähti huojumaan eteenpäin ja kohta jo metsä nielaisi hänet; jälkeen jäi vain kasa katkenneita oksia ja hiljaisuus, jonka Surene lopulta rikkoi.

”Minunkin täytyy mennä. Olen tullut liian kauas kotoa. Minun on aika lähteä takaisin.”

”Et menisi Surene, jää minun seurakseni, voimme jatkaa seikkailua yhdessä”, Allu vastasi hieman hätääntyneellä äänellä.

”Allu, minä en voi tulla ihmiskylään. Se ei ole turvallista. Metsä on kotini, minä jään tänne. Allu, sinussa on jotain taianomaista. Minä tulen muistamaan sinut aina.”

Surene ei antanut Allulle mahdollisuutta vastata mitään, vaan loikkasi lähimpään puuhun ja siitä seuraavaan. Korkealta puiden oksilta Surene huusi vielä jotain, mutta Allu ei sitä enää kuullut. Surene oli poissa ja Allu oli jälleen yksin. Kummallinen tunne alkoi levitä Alluun, mutta sitten Allu muisti tummansinisen hahmon ja tämän antaman tehtävän. Allu reipastui ja hänen silmiinsä syttyi päättäväinen ilme. ”E-teen-päin!” Allu kajautti ilmoille.

 

Banyan oli tuonut Allun todella lähelle kylää. Edestäpäin kuului laulua. Metsä loppui kuin seinään ja Allun eteen avautui näky, jollaista hän ei ollut aiemmin nähnyt. Valtava ihmislauma vaelsi Allun nenän edessä. Satoja ja satoja isoja ihmisiä kietoutuneina värikkäisiin vaatteisiin lauloi surumielistä sävelmää. Allu näki monien jopa itkevän. Allun huomio kiinnittyi lautaan, jota pienempi ryhmä kantoi päiden yläpuolella. Laudan päällä näytti makaavan ihminen.

Allu katsoi ja hetken mielijohteesta lähti kävelemään kohti ihmisjoukkoa. Joku kantoi selässään suurta punottua koria ja huomasi Allun. Allu suunnisti hänen luokseen.

”Hei”, Allu tervehti. ”Mitä te teette?”

Nainen, jolle Allu oli esittänyt kysymyksen, ei näyttänyt ymmärtävän. Hän vaikutti epäluuloiselta. Nainen alkoi kuitenkin puhua, ja voitte uskoa kuinka hämmentynyt Allu oli, kun hän tajusi, että ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä nainen puhui.

Nainen jatkoi selittämistä, eikä Allu saanut sanaakaan selvää. Allu oli hämillään, puhuihan hän sentään tuulen ja puiden ja kaiken elävän kanssa. Välillä nainen huitoi kädellään eteenpäin, välillä osoitti laudan päällä makaavaa henkilöä. Kun Allu ei näyttänyt millään ymmärtävän naisen puhetta, nainen alkoi osoittaa kasvavaa kiinnostusta Allua kohtaan. Hän alkoi osoitella Allun reppua ja sitten itseään. Naisen katseeseen syttyi outo kiilto, jota Allu ei ollut nähnyt aiemmin.

”Lähde pois, tuo nainen on vaarallinen”, ääni kuiskasi Allun korvaan. Pieni sisilisko oli kavunnut Allun olkapäälle varoittamaan Allua. Allu oli aikeissa vastata, mutta nainen tarttui Allun reppuun.

Nainen alkoi repiä reppua voimakkaasti, mutta Allu pyristeli vastaan. ”Tämä on minun reppu, tuuli antoi sen minulle!” Allu yritti huutaa, mutta turhaan. Kukaan ei näyttänyt edes kuulevan häntä. Nainen voimisti otteitaan niin, että riuhtominen alkoi sattua. Allu puristi yhä tiukemmin otettaan repusta, mutta riuhtominen vain yltyi. Lopulta nainen löi Allua, ja Allu kaatui maahan, mutta ei silti irrottanut otettaan repusta. Nainen otti ja aukaisi korin kannen ja nosti sekä repun että Allun koriin ja telkesi kannen kiinni.