Allun seikkailut osa IV

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lapsille

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Teksti: Aleksi Kauppinen

Vanha puu Banyan

 

Allu nukkui Surenen kanssa makoisat unet. He heräsivät turvaisasta lehtimajasta. Surene rapsutteli mahaansa ja röyhtäisi. ”Allu, tänään vien sinut ihmiskylään. Sieltä sinä löydät sinun kaltaisiasi.” Allu ei sanonut mitään. Hän haukkasi keskittyneenä appelsiinia.

Viidakon äänet tuntuivat erilaisilta kuin edellisenä päivänä. Niissä oli jotain vierasta, jotain mitä Allu ei ollut aiemmin tuntenut. Tai sitten se oli tuuli. Allun oli selvitettävä asia. Ennen kuin Surene huomasi, Allu oli kivunnut jo puuhun.

Allu kipusi puuta yhtä ketterästi kuin kotonaan. Tämä on hyvä puu kiivetä, Allu hymyili ja katsoi, kuinka mitä erilaisemmat pienet ötökät kipittelivät hänen kanssaan puun runkoa pitkin. Siellä täällä oli suuria halkeamia, osa hieman pelottavankin suuria. Allu katsoi ylös, pysähtyi ja nielaisi niin, että siitä pääsi ääni.

Puu, jota Allu oli lähtenyt kiipeämään, oli vain alku. Nyt Allu näki, että sen oksien halkeamista kohosi uusia puita, jotka kurottuivat niin korkealle, että Allua alkoi huimata. Hän päätti olla katsomatta ylös ja jatkoi kiipeämistä.

”Mihin sinä oikein lähdit?” Surenen ääni kuului alhaalta.

”Minä halusin kuulla tuulen paremmin”, Allu huudahti katsomatta alaspäin.

Surene sai pian Allun kiinni.

”Nämä puut eivät ole turvallisia”, Surene sanoi. ”Ne kasvavat loputtomiin. Joka oksa on uuden puun alku. Vanhat oksat kuivuvat ja kovettuvat ja niihin muodostuu suuria onkaloita, joista monet eläimet löytävät kodin. Näissä puissa on enemmän elämää kuin voit arvatakaan. Maista Allu näitä, ne ovat monien lintujen herkkua.”

Surene ojensi Allulle jotain, joka näytti Allun mielestä marjoilta. Allu otti yhden ja laittoi sen hieman epäillen suuhunsa.

”Herkullista!” Allu huudahti.

Surene hymyili. ”Seuraa tarkkaan minua Allu. Näihin puihin eksyy helposti. Silloin juuret kasvavat ylöspäin ja oksat lehtineen painuvat alapuolellesi. Silloin sinä et löydä enää ikinä kotiin.”

Allu tarrasi Surenen paksuun turkkiin kiinni. Se oli lämmin. Allu päätti kivuta Surenen hartioille. Se oli hyvä päätös. Allusta tuntui, että kaikki maailman vaarat pysyisivät kaukana hänestä niin kauan kuin hän pysyisi Surenen lähellä.

Surene kiipesi taidokkaasti oksistossa. Olihan hän sentään kunnon apina. Allu ihmetteli, kuinka yhdestä puusta oli mahdollista kasvaa todellinen viidakko. Oksien varret täyttyivät jonossa kipittelevistä  ötököistä ja öttiäisistä. Runkojen onkaloista kurkisteli milloin minkäkinlaisia silmäpareja. Lukemattomat linnut koreissa väreissään parveilivat siellä täällä ja nokkivat herkullisia siemeniä. Jostain kuului huilun ääni.

”Huilu”, Allu tuumasi hiljaa itselleen. ”Kuulenko minä huilun äänen?”

”Kuuletko sinä tuon Surene?”, Allu kysyi epävarmasti.

”Minkä?”

”E-ei se varmaan ollut mitään”, Allu vastasi.

Allusta tuntui, että matka ylös vain jatkui ja jatkui. Välillä aurinko pääsi paremmin oksien läpi, välillä tuli todella pimeää. Lintujen äänet kaikkoisivat ja välillä linnut syöksähtivät aivan Allun pään vierestä. Onkaloita ja silmäpareja oli siellä täällä. Allu ei uskaltanut enää osoitella kaikkea mitä näki, koska joistain onkaloista alkoi kuulua pelottavaa sihinää, kun Allu osoitti niihin.

”Maligno. He eivät pidä osoittelusta.”

”Sinäkö puhuit Surene?” Allu säpsähti.

”En minä sanonut mitään”, Surene vastasi.

”Outoa”, Allu ihmetteli.

”Nyt sinä kuvittelet. Pidä kunnolla kiinni. Olemme kohta perillä. Minä joudun hieman hyppäämään nyt.” Surene ponkaisi niin, että Allu oli pudota. Voimakkailla liikkeillä Surene nosti heidät lehtimeren läpi. Allu sulki silmänsä ja tunsi kuinka oksat raapivat hänen kasvojaan ja tarttuivat hänen reppuunsa ja vaatteisiinsa. Rapina voimistui niin, että se alkoi sattua korviin, ja Allu puristi silmänsä tiukemmin kiinni. Silloin kuului jälleen tuo ääni: ”Kestä vielä hetki, kohta tulee hiljaista.”

Ja hiljaisuus tuli.

”Katso Allu katso. Eikö ole upeaa?” Surene sanoi sädehtien.

Allu aukaisi silmänsä varovaisesti ja tunsi tuulen kasvoillaan. Sama viidakko, jonka Allu oli nähnyt taivaalta kurkien kanssa levittäytyi nyt valtavana lehtimattona heidän jalkojensa juureen. He olivat nousseet puuhun, joka kohosi hieman muita puita korkeammalle ja Allusta tuntui kuin tuo puu olisi yksinäinen pienen pieni saari valtameressä. Voimakas tuulenpuuska tuli ja sai lehtimeren huojumaan.

”Tiesinhän minä”, Allu huudahti. Tämä ei ollut se tuuli, jonka Allu tunsi.

”Katsos Allu tuonne”, Surene sanoi lempeästi. Allu katsoi selkänsä taakse ja siellä Allu näki sen – ihmiskylän.

”Siellä on paljon sinun kaltaisiasi”, Surene sanoi.

”Se on niin kaukana”, Allu vastasi.

”Vastahan te tulitte. Älkää vielä lähtekö. Jääkää hetkeksi.”

”Kuulitko tuon?” Allu kysyi Surenelta.

”Minkä?”, Surene kysyi ihmeissään.

”Ei hän taida kuulla minua, mutta sinä kuulet.” Allu ymmärsi nyt. Se oli puu, johon he olivat kiivenneet. Allu innostui ja viimeisetkin pelon rippeet hävisivät.

” Minä olen Allu, ihminen, ja tuo tuossa on Surene. Hän on apina. Me olemme matkalla tuonne ihmiskylään.”

”Kenelle sinä Allu oikein puhut?” Surene jatkoi ihmettelyä.

”Minä en olekaan aikoihin saanut jutella kenenkään muiden kuin puiden kanssa. Minun nimeni on Banyan. Voi, minä olen jo niin vanha, että muut puut eivät jaksa edes kuunnella. Yksin minä täällä vain katselen ja kuuntelen, mitä tuuli korviini kuljettaa.”

”Sen takia me kiipesimme tänne”, Allu vastasi innoissaan. ”Tuuli kuulosti minun korviini oudolta. Yhden tuulen minä jo tunnenkin.”

Sinä taidat olla varsin erikoinen, Allu ystäväni. Voinhan kutsua sinua ystäväkseni? Siitä on niin kauan, kun viimeksi sain kutsua ketään ystäväkseni.”

”Saat”, Allu vastasi innokkaana.

”Kenelle sinä Allu oikein puhut?”, Surene kysyi jo toistamiseen. ”Ei täällä ole muita kuin me.”

”Surene, minä juttelen tämän puun kanssa. Hänen nimensä on Banyan ja hän sanoo, ettei ole saanut jutella kenenkään kanssa pii-itkään aikaan. Minusta hän vaikuttaa oikein mukavalta.”

”Puhutko sinä puun kanssa?”, Surene kysyi ihmeissään. ”Todellako?”

”Voi Surene, minä puhun kaiken elävän kanssa. Kaikki vain eivät halua puhua minun kanssani. Tämä puu selvästi haluaa.”

Voisitteko ystävällisesti kertoa, mitä maailmalle tapahtuu. Tuuli kertoo aina samat vanhat tarinat. Minua kiinnostaisi kovasti tietää mitä sukulaisilleni kuuluu.”

”Missä sinun sukulaisesi sitten ovat”, Allu kysyi ihmeissään.

Voi eivät he kaukana ole. Tuolla he ovat tuon kylän suunnalla.”

”Mikset sitten ole mennyt tervehtimään heitä?”, Allu jatkoi uteluaan.

Voi kun olisinkin, mutta eivät he ole kutsuneet minua kyläilemään. Meidän suvussa ei kyläilemään lähdetä, ellei kutsuta.”

”No tuohan kuulostaa ihan hullunkuriselta”, Allu sanoi ja alkoi raapia päätään. ”Lähde meidän mukaamme. Me olemme menossa ihmiskylään. Meillä on paljon kysymyksiä, joihin haluamme vastauksia. Lähde meidän mukaamme.”

En minä tiedä, voisinko.”

”Voit sinä, lähdet vaan. Sukulaisesi ilahtuvat varmasti. Minä voin kertoa matkalla sinulle hauskoja tarinoita, joita et varmasti kuulisi tuulelta.”

Hmm. Tuo kuulostaa kyllä varsin houkuttelevalta. Saisinpahan jotain kerrottavaa sukulaisilleni.”

”Lähde mukaan”, Allu jatkoi itsepäisesti. Silloin alkoi huilun soitto, joka täytti puut lehtiä, halkeamia ja onkaloita myöten ja jonka tuuli voimisti niin, että koko valtaisa metsä tuntui värähtelevän huilun sävelistä. Sitten se loppui.

”Mitä se oli?”, Surene kysyi.

Se oli merkki. Allu, sinä olet varsin erikoinen ystäväiseni. Minä vien teidät ihmiskylään. Pitäkää kiinni. En ole tehnyt tätä aikoihin.”

Allu ja Surene tunsivat kuinka metsä alkoi huojua ja oksat levittäytyivät käsien lailla. Alhaalla juuret tempautuivat maasta kuin jalat. Banyan repi ja suoristi itseään ja päästi ilmoille sellaisen kajauksen, ettei sellaista oltu kuultu satoihin vuosiin. Se sai niin Allun kuin Surenenkin karvat nousemaan pystyyn ja Allun suulle kohosi sama tuttu hymy. Tämän takia minä olen olemassa, Allu ajatteli ja huudahti täynnä intoa: ”Eteenpäin!”

Nyt sitä mennään. Kohti ihmiskylää!”, Banyan riemuitsi ja hänen naurunsa kantautui niin kauas, että ihmiskylässä päät kääntyivät metsän suuntaan.

__

 

* Allun seikkailut jatkuvat Ote-lehden seuraavassa numerossa.