Allun seikkailut osa III

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lapsille

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Teksti: Aleksi Kauppinen

Salaperäinen hymy.

Allusta tuntui, että kurjet olivat huijanneet häntä. Oranssia aavikkoa ei enää näkynyt ja he lensivät edelleen. Tuuli oli lähtenyt ja jättänyt Allun kurjille, jotka tähyilivät levottomasti alas. ”Jossain täällä”, Allu kuuli niiden mutisevan. Välillä kurjet vaihtoivat paikkaa keskenään, mutta Allu oli huomannut, kuinka tarkasti ne silti säilyttivät muodostelmansa. Allu oli päätellyt, että kurkien oli siten helpompi lentää. Äkisti Allu tunsi pistävän viillon päässään. Kipu valtasi Allun ja samassa hiljaisuus särkyi.

”Tuolla se on!” Kurjet puhkesivat pulinaan. Allu katsoi, kuinka kauniisti kurjet antautuivat ilmavirralle, joka veti heitä alemmas. Pilvet väistyivät ja Allu näki allaan viidakon, jollaista hän ei ollut osannut kuvitella. Se levittäytyi silmän kantamattomiin ja sen keskellä kiemurteli joki. Näky huimasi Allua, mutta kipu päässä kasvoi. Kipu tuntui kylmältä ja kaikki alkoi pyöriä Allun silmissä. Allun ote höyhenistä heikentyi ja lopulta se lipesi. Kurjet kiihdyttivät syöksyään eikä Allua kuljettanut kurki tajunnut, että hänen matkustajansa ei ollut enää hänen kyydissään.

Allu menetti tajuntansa ja irtosi kurjen selästä. Kurkien vauhti oli niin kova, että näytti niin kuin Allu olisi jäänyt ilmaan leijumaan, vaikka Allu oikeasti putosi huimaa vauhtia alaspäin. Holtittomat ilmavirrat riepottelivat Allun paidan hihoja ja repun remeleitä. Reppu alkoi hehkua. Kuului pamahdus ja reppu muuttui kultaiseksi ja alkoi säteillä auringon lailla. Syntynyt valokehä ympäröi Allun sisäänsä ja näytti kuin ilmavirrat olisivat alistuneet repun tahdolle. Nyt Allu oikeasti leijui ilmassa, valokehän suojelemana, ja hän laskeutui maaperälle pehmeästi ja hellästi.

 

Joki oli niin leveä, ettei siihen osuminen tuottanut kurkiauralle vaikeuksia. Pulina kasvoi päätähuimaavaksi ja se sai Allun avaamaan silmät. Kurjet olivat joessa ja Allu makasi maassa joen rannalla. Kummallinen tunne oli poissa, mutta Allun reppu tuntui jotenkin raskaalta. Se tuntui polttelevan ja pistelevän Allun selkää.

Kurjet alkoivat metelöidä niin ettei Allu ymmärtänyt niitä. Allu yritti huutaa, mutta kurjet eivät kuulleet. Ne nousivat suurille siivilleen, lähtivät ja Allu jäi yksin joen rannalle.

Allu ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Jano hänellä oli. Allu kumartui joen äärelle ja pärskytti vettä kasvoilleen. Vesi oli herkullista ja se raikasti ihmeellisesti. Kun veden pinta tasaantui, Allu tajusi siitä heijastuvan suuren varjon, joka ei ollut hänen.

”Kuka sinä olet? Mitä teet täällä?”

Ääni kuului Allun selän takaa ja se tuli niin läheltä, että Allu pelästyi.

”Mi-minun nimeni on Allu. Minä tulin kurkien mukana, mutta putosin kyydistä.” Allu piti katseensa tiukasti eteenpäin. Allu ymmärsi nyt pelätä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli hypännyt kukkulan laelta tuulen vietäväksi.

”Vai putosit kyydistä”, ääni Allun takaa toisti. Allua puistatti. Hänen mahansa kurni. Varjo pysyi vaiti. Allu keräsi rohkeutensa, mutta hänen sanansa tulivat empien. ”Mistähän täältä saisi ruokaa?” Allu kysyi. Varjossa tapahtui äkillinen liike.

”Hmm. Kävisikö vaikkapa tällainen?”

Karvainen käsi ojentui Allun takaa tarjoten jotain suurta ja oranssia.

”Ota se. En tiedä, miksi niitä kutsuttu, mutta ne ovat herkkua. Minun nimeni on Surene.”

Allu kääntyi katsomaan ja hän näki mitä hullunkurisimman näyn. Surenella oli hassut housut ja salaperäinen hymy. Allu katsoi Surenea ihmeissään.

”Oletko sinä apina?”

”Mikä on apina?”, Surene vastasi. ”Syö Allu, se tekee hyvää.”

 

Allu ja Surene istuutuivat ruokailemaan, eikä mennyt aikaakaan, kun Allu oli jo unohtanut mitä äsken oli tapahtunut. Surene oli saanut Allun innostumaan oransseista hedelmistä niin, että Allu ei saanut silmiään irti niistä.

”Katso, eikö ole ihmeellistä, kuinka se osaa itse viipaloida itsensä valmiiksi makupaloiksi. Kun kuoren repii pois, sen alta paljastuu valmiita viipaleita. Eikö ole ihmeellistä?”

Allu oli haltioissaan. Hän hykerteli jännityksestä.

”Miksi se tekee niin”, Allu huudahti ja osoitti määrätietoisesti viipaleita etusormellaan.

Surenen  äänessä oli lämmin sävy. ”En minä tiedä. Emme tiedä edes, mikä niiden nimi on. Meille sillä ei ole edes väliä.”

”Minä olen ihminen”, Allu sanoi suu täynnä hedelmää ja osoitti nyt itseään etusormellaan ylpeyttä puhkuen, ”ja minä tiedän, että näitä oransseja hedelmiä ei kasva siellä, mistä minä tulen. Äitini sanoi, että niihin pitää ruiskuttaa jotain myrkkyä, että ne säilyvät paremmin. Nyt minä tiedän, että ne tulevat täältä. Mutta mistä hedelmä tietää, minkä kokoisia makupaloja minä haluan?”

”En tiedä”, Surene vastasi. ”Me emme hirveästi mieti tuollaisia kysymyksiä. Meitä mietityttävät enemmän käytännön ongelmat. Sehän ei suoranaisesti ole ongelma, että appelsiini on viipaleina.”

Ei”, Allu vastasi. ”Mutta tavallaan se on”, Allu mutisi. ”Miksi se on viipaleina? Se on ongelma minulle, haluan tietää.”

”Mitä sinä siis tarkkaan ottaen haluat tietää”, Surene tarkensi ja hän innostui uudesta puheenaiheesta. Vaikka Surenen mielestä oli kyllä jännittävää ja ihmeellistä, että appelsiini on viipaleina, tämä miksi-kysymys oli tavattoman tylsä. ”Väliäkö sillä”, Surene tuumi. ”Pääasia, että se maistuu hyvälle ja vie nälän.”

”Mitä sinä siis tarkkaan ottaen haluat tietää?” Surene kysyi uudestaan.

”Haluan tietää, miksi appelsiini on viipaleina”, Allu totesi hieman töykeästi. Häntä hieman suututti tämä visainen pähkinä.

”Kun kysyt miksi, mitä oikeastaan kysyt”, Surene vastasi loukkaantumatta Allun töykeydestä.

”Kun kysyn miksi, haluan tietää miksi”, Allu töksäytti. ”Nyt sinä kyselyt ihan hulluja.”

”Kuinka niin”, totesi Surene tyynesti. ”Vaikka minä en näitä miksi-kysymyksiä juurikaan mieti, olen monesti kulkenut lähellä ihmiskylää ja kuullut kuinka ihmiset ihmettelevät joitain asioita, joista meillä ei ole hajuakaan, ja olen usein kuullut ihmisten toistavan erästä kysymystä, jota en ymmärrä, mutta muistan kyllä kuinka se menee. He sanovat, mitä tämä tarkoittaa. Voisiko olla, että sinä kysyt nyt juuri tuota samaa kysymystä?”

”Mitä tämä tarkoittaa”, Allu alkoi mutista hiljaa ääneen ja toisteli kysymystä useaan otteeseen, kunnes hänen silmänsä leimahtivat ja hän pomppasi pystyyn. ”Kyllä, juuri sitä minä kysyn, mitä se tarkoittaa, että oranssi hedelmä on valmiiksi viipaleissa. Mitä se tarkoittaa, oi kerro Surene, ystäväni mitä se tarkoittaa, mikä on sen tarkoitus?”

”Tarkoitus”, Surene toisti. ”Tuota sanaa minä en tunnista”.

Allu ja Surene jatkoivat ihmettelyä ja pohdiskelua myöhään iltaan asti, kunnes Allu oli niin väsynyt, että hän nukahti Surenen syliin. Kaikesta huolimatta Allu nukahti tyytyväinen hymy kasvoillaan, ja tyytyväinen oli myös Surene. Allu oli saanut viettää koko päivän hänen lempipuuhansa, kysymysten ja vastausten etsimisen parissa, ja vaikka hän ei aina päässytkään lopputulokseen, hän oli onnellinen, koska oli parhaansa yrittänyt. Ja silloinhan hän tavallaan oli päässytkin perille, tai niin Allu ainakin ajatteli. Surene puolestaan oli jälleen vakuuttunut siitä, kuinka helppoa ja huoletonta hänen elämänsä oli verrattuna ihmisten elämään. Allun esittämät miksi-kysymykset eivät tuntuneet Surenesta kovinkaan tärkeiltä,  mutta joka tapauksessa hän tunsi suurta sympatiaa Allua kohtaan. Surene halusi auttaa Allua. Seuraavana päivänä hän tulisi viemään Allun paikkaan, jossa näitä miksi-kysymyksiä tunnuttiin ratkottavan samanlaisella innostuneisuudella, nimittäin – ihmiskylään.

 

Allun seikkailut jatkuvat Ote-lehden seuraavassa numerossa.