Älä itke inka pieni

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Anne Immonen kirjoittaa lapsen näkökulmasta.

”Kop, Kop! Kuka siellä? Saattohoito!” sanoi oven raosta kurkistanut Sirkka ja nauroi omalle vitsilleen. Nainen kumartui astuessaan sisään huoneeseen, jossa oli vain valkoinen, kapea, metallireunainen sänky. Sirkka käveli sängyn ohi ikkunan eteen ja siirsi elottomat sairaalaverhot sivuun. Kirkas syksyinen auringonvalo täytti hiekanvärisen huoneen. ”Turhaan siristelet siinä, valo tekee sinulle hyvää”, honkkeli ilmoitti heleästi. Kääntyessään hän kuitenkin huomasi, että sänky oli tyhjä. Hämmentynyt nainen haki katseellaan potilasta, mutta sängyn vieressä piipitti vain yksinäinen tippakone. Äkillisesti kajahtava rääkäisy peittosi tippakoneen piiskutuksen, ja Sirkka seurasi ääntä käytävään.

Hoitaja seisoi kauhusta kankeana, kädet suunsa edessä. Maahan oli luuhistunut huoneen 221 Veikko. Hän makasi mahallaan osaston ovien edessä ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt karata. Ukon kädet olivat edelleen valmiusasennossa vetämään muuta ruumista perässä, mutta voimat olivat loppuneet kesken. Lattialla käyskenteli Chihuahua, joka puhdisti pään verihaavaa. ”Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?” hoitaja rääkyi Sirkalle. ”Saattohoito”, Sirkka totesi ja hymyili leveästi. Kuollut ukko oli yrittänyt skalpeerata päänahkansa kiisselilusikalla. Se oli päässyt korvalta otsalle, mutta lopettanut siihen. Viilto tosin oli lähinnä nimellinen. Hänen sydämensä oli pysähtynyt kesken yrityksen. Ja mansikkakiisseliä oli joka paikassa.

***

”Isi mä haluan, ettet koskaan lopeteta leikkimistä”, sanoi Eeva istuessaan isi-Veikon etupuolella moottoripyörän selässä. Isi oli hetki aiemmin kaahannut tarhan pihaan ja napannut Pirpanan kyytiinsä villien intiaanihuutojen saattelemana. Eevasta se oli ihmeellistä. Hänestä juuri hänen isinsä oli maailman jännittävin tyyppi. Tarhan portilla jököttivät tytön omahoitajat yksi ja kaksi, lähinnä tilannetta paheksuen. Inkkari-isi ei kuitenkaan sen kummempia selitellyt kaahatessaan ja napatessaan. Pirpana vilkutti omahoitajilleen, minkä jälkeen pieni käsi hakeutui moottoripyörän bensatankille. Siinä se vieläkin oli. Poni–tarra. Eeva oli laittanut sen pyörän kylkeen ollessaan vain
kolmevuotias. Naapurin Pete oli piirtänyt ponille pippelin, ja Eeva oli alkanut itkeä kiukusta. Isää asia vain nauratti, ja hän selitti Pirpanalle tilanteen olleen hauska. ”Inkkarit eivät itke”, isi oli viimeistellyt. Silloin Eevalla oli mennyt ensimmäisen kerran itkut ja naurut sekaisin. ”No niin Pirpana, nyt me mennään niin lujaa, että ponin pallit läpättävät”, huikkasi isi-Veikko ennen kuin he pyyhkäisivät liikkeelle. Isi ja Pirpana jättivät jälkeensä paksun pakokaasupilven ja heidän mennessään kyydistä tippuivat niin hanskat kuin eväsleipärasiatkin.

Sen päivän Eeva muisti erityisen hyvin, koska tämän jälkeen he olivat menneet jäätelölle isin heimoveljen ravintolaan. Isin inkkarikaverit olivat laulaneet ja tanssineet koko illan, ja Pirpana oli haltioissaan ihmetellyt villiä menoa rauhanpiipun ympärillä. Kotiin he saapuivat vasta yömyöhällä. Pirpana loikkasi täpötäydestä taksicabista ja näki aamutakkisen ja takkutukkaisen äidin pihanportilla. Äiti näytti erilaiselta kuin ennen. Isän villiheimolaiset jatkoivat uljaiden sotahuutojen saattelemana matkaansa. Melun kadotessa yöhön isi asetteli äidin harteille minkkiturkin, jonka oli voittanut pienillä panoksilla Ruuskaselta. Äiti katsoi hämmentynyttä Eevaa ja kertoi itkevänsä ilosta.

Eevan muisti oli kuitenkin pettänyt hänet. Hän ei yhdistänyt enää myöhemmin, että kyseessä oli sama yö, jolloin hän oli herännyt isin ja äidin riitelyyn. Alakerran riitelyäänet saivat pikku-Pirpanan sydämen hakkaamaan ja hänen huulensa väpättämään. Äiti huusi ja voihki. Isä mölisi ja karjui. Ikuisuuden. Siltä se pienestä tytöstä tuntui. Sitten tuli hiljaista. Kunnes he huusivat jälleen, tällä kertaa nimittelivät toisiaan sanoin. Jokin meni rikki. Eeva yritti muuttaa vuolaan itkunsa nauruksi, muttei onnistunut. Lopulta hän juoksi alakertaan ja näki, kuinka alaston isi oli rääkyvän, yhtä alastoman äidin tukassa kiinni. Pieni inkatyttö juoksi kahden jättiläisen väliin ja huusi kaikella voimallaan: ”Lopettakaa!”, jolloin he kaikki kolme jähmettyivät hetkeksi. Inkkari-isi oli raivoissaan ja humalassa, mutta laski äidin tukasta irti. Äiti horjahti lattialle ja isi nappasi Eevan syliinsä. Äidin rinnat hipoivat lattiaa, kun hän kyynelsilmin vaati Isi-Veikkoa jäämään. Inkkari-isi ei kuunnellut. Hän veti kalsarit jalkaansa ja heitti takin punaiseen niskaansa. Ovelta hän hyvästeli äidin sanoen, kuinka he eivät Pirpanan kanssa tulisi enää koskaan takaisin.

”Isi välittää sinusta”, inkkari hoki pyörän tarakalla istuvalle itkuiselle tytölle heidän kiitäessään öiseen kaupunkiin. Isän päällä hulmusi minkkiturkki ja Eevan päällä likainen yöpaita. Oli viilentynyt syykuun ilta ja vain katuvalot rytmittivät heidän taivaltaan. Sinä yönä Eeva nukahti baarin penkille äidin minkkiturkki peittonaan.

***

”Bingo!” huusi Eeva, ja hänen sydämensä poukkoili kuin superpallo konsanaan. ”Isä, tämä ei voi olla vain hyvää tuuria”, hän huomasi sanovansa ääneen. Isä ei vastannut vaan jökötti äänettömänä pyörätuolissaan. Sairaalavaatteet eivät vetäneet vertoja minkkiturkille. Siitä kamalasta illasta oli kulunut nyt tasan 32 vuotta, ja seuraavana aamuna äiti oli muuttanut pois kotoa. Eeva otti pyörätuolin kahvoista kiinni ja nytkäytti sen liikkeelle. Ensin lapsenkasvoinen nainen lukitsi katseensa bingojoukon yläpuolella killuvaan päähän. Hän korjasi kurssinsa Sirkkaa kohti. Sitten Eevan katse kiinnittyi pyörätuolin käsikahvaan ja hetken hän kuvitteli näkevänsä siinä poni-tarran. Se oli haalistunut ja pallit olivat kadonneet. Aivan niin kuin isältäkin.

Sirkka-saattohoitaja seisoi honkkeliolemuksineen vanhusbingon keulassa ja nojaili Jukka-palmuun. Se oli sairaalakasviksi harvinaisen rehevä. Sairaalan laitoshuoltajan oli oltava melko etevä. Eeva runoili päässään. Sirkka seuraili katseellaan voittajaparivaljakkoa heidän puikkelehtiessaan vanhusten seassa kohti sairaanhoitajien tiskiä ja Jukka-palmua. Pyörätuolissa istui olemattomaksi kaventunut ja harmaakasvoinen mies-Veikko. Miehen kädestä valui tippaletku, joka yhdistyi telineessä roikkuvaan pussiin. Teline oli liitetty pyörätuoliin ja pyörätuolin tippakone jutteli ”piip, piip” ikään kuin tasaisesti vakuuttaen elottoman miehen edelleen olevan huoneessa. Vaikka hän niin harvoin enää oli. Eeva katsoi isänsä kaljua. Nuorena kloppina isä oli pitänyt hiuksensa pitkinä ja voidellut niitä biisoninrasvalla. Eeva muisteli isän joskus kertoneen, että intiaanien mukaan sielulla ja hiuksilla oli yhteys. ”Olikohan isän sielu enää vain yhtä harvakseltaan paikalla kuin hänen hiuksensa?” Eeva pohti, mutta tuomitsi ajatuksensa heti lapselliseksi.

Pyörätuoli pysähtyi nytkähtäen honkkelin jalkojen juureen. Sirkka-saattohoitaja kyykistyi ottamaan kupongin Eevalta maireasti hymyillen. Sirkan silmät muuttuivat pieniksi viiruiksi, kun hän hymyili niin työläästi. Saattohoitaja vilkaisi bingolappua ja myhäili: ”Jahas, rankkaa alkoholismia. Selväpyy, kaikki järjestyy!” Nainen oli niin pitkä, että oikaistessaan kyyrynsä, näytti mies-Veikko hänen rinnallaan pieneltä pojalta rattaissa. Rinta olisi sopinut Veikon suuhun moitteettomasti. Sirkka nipristi nenäänsä veikeästi ja julisti mikrofoniin muikeasti: ”Veikko, 68-vuotias perheenisä vei tämänviikkoisen bingon. Hänen voittosuoransa muodostivat toistuvat ryyppyputket, laiminlyönnit ja peliongelma. Annetaan aplodit voittajavaljakolle.” Kukaan ei kuitenkaan taputtanut. Jostain kuului vain koiran haukuntaa ja hoitajat rääkyivät, ettei sairaalaan saa tuoda lemmikkejä. Eeva seurasi taukoamatta höpöttävää Sirkkaa ja tunsi bingohallin kateelliset katseet selässään.

***

Pirpana seisoi olohuoneen ovella ja tuijotti isinsä mahaa. Se oli aikaa, jolloin ponin pallit olivat vielä suhteellisen tuoreet. Oli sunnuntai ja yksinäinen maha killui sohvalla. Rohiseva kuorsaus rytmitti sen liikettä. Peitto peitti isin, muttei mahaa. Äiti ilmestyi ovelle jauhoisessa esiliinassaan ja torui häiritsemästä isi-Veikkoa. Äiti selitti isin sairastuneen metsästysreissullaan ja johdatti Eevan alakerran takkahuoneeseen. Se toimi äidin ja Eevan retkihuoneena. Takassa roihusi nytkin tuli ja he olivat aikeissa paistaa metsästämänsä makkarat. Tuohon aikaan äidillä oli tapana kertoa värikkäitä tarinoita inkkari-isin reissuista. Hän väritti upeasti inkkarin villejä seikkailuja, tällä kertaa ”Huutavan jäniksen maahan”. Eevan hartiat lähestyivät korvia ja silmät säihkyivät innosta, kun intiaani menetti kaikki voimansa taistellessaan jalon Erta-Hirven kanssa Tulenlaakson äärellä. Eevaa harmitti vain se, ettei isi ollut ottanut häntä mukaansa. Hänkin halusi huutaa rivon taisteluhuudon ennen vihollisen skalpeerausta. Näin juuri oli käynyt Erta-hirvelle. Se oli skalpeerattu rivouksien saattelemana. Isi oli niin rohkea.

Eevan kasvaessa isoksi, äiti muutti tarinaansa hieman. Äiti kertoi 16-vuotiaalle Eevalle, että jalo- Erta olikin oikeasti Kaarle-setä, joka oli pilannut äidin ja isän avioliiton sepittämällä tarinoitaan. Kerran Kaarle oli mennyt liian pitkälle ja kertonut isi-Veikolle, miten oli pannut äitiä tämän selän takana. Ei siis ”selän takana”, vaan oikeasti selän takana. Kaarle-setä oli pistellyt kolme viikkoa aiemmin synnyttänyttä äitiä, kun isä oli nukkunut humalaansa vieressä. Isä ei kyennyt uskomaan äidin selityksiä siitä, miten hänen ja Kaarlen välit olivat vain ystävälliset. Isän kasvava mustasukkaisuus oli ollut kamalaa aikaa ja johtanut entistä kamalampiin ryyppyputkiin. Lopulta isä oli metsästysreissullaan leiponut Kaarlen hampaat kurkkuun ja tumpannut tupakan hänen penikseensä. Hirven kruunu oli riisuttu. Kaarle-setä oli ollut sairaalassa kuukauden skalpeerauksen jälkeen.

***

Mies-Veikon korvat olivat höröllään. Sirkka piti niistä kiinni. Hän luennoi Eevalle, kuinka jossittelussa tärkeintä on lähteä liikkeelle niistä hetkistä, kun elämässä olisi voinut vielä valita toisin. Hän selvitti, että tällaisten asioiden ymmärtäminen on Veikolle nyt varmasti paljon helpompaa, kun hän ei ihan niin kovasti rimpuile vastaan. Eikä Veikko tosiaan rimpuillut, hän ennemminkin röhnötti. Sirkka katsoi Eevaa kirkkain silmin: ”Nyt Veikko häpeää.” Sirkka oli ohjannut korvista Veikon pään kallelleen niin, että tämän leuka roikkui rintaa vasten. Eeva nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

Saattohoitaja tarttui seuraavaksi Veikon elottomaan päähän ja liikutteli tämän suuta: ”Isä ymmärtää nyt, ettei hän ole aivan sisäistänyt vanhemman roolia.” Sirkka matki miehen möreää ääntä. Hän virnisti ja laski Veikon päästä irti. Pää retkahti jälleen eteenpäin. Eeva yritti ihailla Sirkan virkistävän varmaa toimintaa, muttei voinut kuin ajatella, ettei isän ääni ollut yhtään näin möreä. Sirkka ei huomannut Eevan ilmettä vaan selvitti vauhkona Veikon saavan tästä paljon irti viimeiselle matkalleen: ”Kas näin helppoa. Mitä miehelle käy, jos se ei ole koskaan jossitellut?”

Sirkka lopetteli saattohoitotuntiaan ja vaahtosi tämän olleen vasta ihan ensimmäinen kerta. He poistuivat huoneesta. Sen ulkopuolinen bingohalli oli tyhjentynyt. ”Älä Eeva missään tapauksessa huoli. Nämä ovat loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertaisia prosesseja”, Sirkka virnisti. Naiset katosivat hissin ovista, ja Veikko unohdettiin istumaan pyörätuoliinsa sairaalan käytävälle. Sairaanhoitaja huomasi vasta muutama tunti myöhemmin lykkiä hänet huoneeseen 221. Tämä pyyteli anteeksi tokkuraiselta Veikolta, jonka rauhoittavien lääkkeiden vaikutus oli katoamassa. ”Sinä olet Veikko niin mukava mies”, hoitaja sanoi samalla, kun ojensi lääkkeitä Veikolle. ”Minun erehdykseni kunniaksi saat valita, otatko ne vai et.” Veikko ei sanonut mitään, mutta pudisti päätään sen, minkä pystyi. Hoitaja sulki huoneen oven ja päätti, ettei koskaan mainitsisi nolosta epähuomiostaan kenellekään. Aamun viimeisinä tunteina Veikko ajatteli ensimmäisen kerran elämässään selkeästi. Ovi 221 avautui ja ruho raahautui. Käytävältä kuului kiisseliastian pirstoutuminen.

Aamulla inkkari-isä oli vihdoin poissa. Eeva istui sairaalan käytävällä kulahtaneessa minkkiturkissaan, ja vain Jukka-palmu jökötti urhoollisesti surevan naisen vieressä. Välillä hento tuuli salli sen taputtaa inkanaisen olkapäätä, mukamas vahingossa. Eeva oli nostanut polvet syliinsä ja kätkeytynyt turkin sisään. ”Kuule isä, minun on aika vaikea uskoa, että ikinä lopetit leikkimistä. Joskus inkkari kuitenkin täytyy vangita. Se on villieläin, joka kuuluu pukea vaatteisiin, jotta sille voitaisiin opettaa länsimaisen ihmisen tapoja. Kuule isi, tule takaisin. Minä kaipaan sinua niin kovasti”, Eeva supatteli itsekseen ja jossitteli samalla, miten asiat olisivat voineet mennä, jos hän olisi muuttanut äidin mukana pois kotoa. Ja niin hän nauroi. Nauroi makeammin kuin koskaan. Isi oli opettanut niin.

Teksti on kirjoitettu tehtävästä, jossa kirjoittajan tuli valita häntä erityisesti kiehtova aineisto ja kirjoittaa sen innoittamana.