Äitinsä tytär

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Alden Jewell/flickr

Kuva: Alden Jewell/flickr

Teksti: Eveliina Lempiäinen

Bussin oranssiin sivuverhoon on kirjoitettu paksulla tussilla SLAVE. En tiedä mitä se tarkoittaa. Onko kyseessä ehkä jokin bändi? Kuka sanan on mahtanut kirjoittaa – joku pakkotyöläinen, sadomasokismitouhuihin hurahtanut vai kapinallinen nuoriko, joka kokee olevansa yhteiskunnan rattaiden orjuuttama?

Jotenkin koen tekstin puhuttelevan juuri minua, ilkkuvan ja kirkuvan minulle. Tapojesi orja! Sinä säälittävä, paranoidi ämmä, verho kiljuu, kun käteni tämän tästä etsiytyy olkalaukun lukolle. Minä haluaisin niin kovasti tarkistaa, onko rahapussini siellä. Entä passini, ja mitä jos lääkkeet unohtuivat? Ei auta että varmistin kotona useaan otteeseen ja bussipysäkillä vielä kerran.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin desinfioida käteni. Taas, verhon rypytyksistä muodostuvat, kaidat huulet tuntuvat tuhahtavan. Sinä teit senkin jo kahdesti, luuseri.Käännyn katsomaan taakseni bussin käytävää pitkin. Koetan päätellä, huomaako kukaan muu verhon puhelevan minulle.

Suurin osa matkustajista näyttää torkkuvan. Jotkut ovat syventyneinä sanomalehteen ja toisilta penkeiltä hohkaavat kännykänruutujen valot.

Ollapa minullakin pullo kädessä, huoahdan mielessäni ja mietin samalla hajamielisesti, mitä puliukko tekee kalliissa lentokenttävuoron autossa. Suljen silmäni toivorikkaasti. Josko vilisevät kuvat sähköjohdoista, pistorasioista ja palavista merkkivaloista hälvenisivät.

Laskeskelen mitä kaikkia sähkölaitteita käytin ennen lähtöäni. Jääkaapista tyhjensin ainakin ruoat mätänemästä. Mitä jos jätin oven auki? Eikös sieltä voi valua huoneilmaan myrkyllisiä kaasuja? Äiti torui minua aina vikkelästi, mikäli roikuin jääkaapilla liian pitkään valitsemassa päällystettä leivälle.

Kännykkäni latasin, mahdoinkohan jättää laturin kiinni seinään? Äiti myös aina pelotteli, että lataaja voi tuosta vain räjähtää, mikäli pistoke jää rasiaansa.

Se ämmä oli vielä hullumpi, kuin sinä, verho letkauttaa yhtäkkiä ja minä säpsähdän. Pudistelen vaivihkaa päätäni. Taidan olla hieman jännittynyt tulevasta koitoksesta.
Äiti totta vie opetti minut siistiksi ja huolelliseksi. Hän imuroi ja tomutti kotimme joka ainoa päivä. Pienen kolmiomme jokaisessa huoneessa oli pöydällä pumppupullollinen desinfiointiainetta ja yöpöytäni laatikossa vielä yksi tuubi lisää. Äiti huuhteli viinirypäleet aina kiehuvalla vedellä, ja kun minä menin kavereille leikkimään, minun tuli käyttää muovisia kenkäsuojaimia sukkieni päällä. Loppujen lopuksi en saanut kovin monia kutsuja kavereiden luo, mutta siitä äiti oli vain helpottunut.

Minun ei ollut lupa kesäisin käydä uimassa, sillä uima-altaissa oli miljoonia bakteereja ja meressä taas levää. Äiti ei halunnut matkustaa, koska ulkomailla bakteerikannat olivat tyystin erilaisia, ja olisimme tulleet helpommin kipeäksi.

Tajuatko nyt? kuulen voitonriemuisen kiljahduksen viereltäni verhon suunnasta. Sinusta on tullut täysin kajahtanut, pakkomielteinen höyrypää äitisi takia. Sinä olet hänen vinksahtaneiden kaavojensa kertaaja. Sinä suoritat hänen sairaalloisia siisteysriittejään päivästä toiseen ja hermoilet, vaikka hän on niistä jo aikaa sitten luopunut. Mieleni tekisi tarttua verhokankaaseen ja tuljuttaa sitä väkivaltaisesti, mutta sitten ainakin vaikuttaisin kajahtaneelta.

Äitihän se sanoi, että tämä voisi tehdä minulle hyvää. Lähteminen tutuista maisemista, joutilas kierteleminen ja maailman näkeminen saisivat aivoni tuulettumaan ja silmäni avautumaan. Juuri noita sanoja hän käytti. Ajattelen, että aivojeni tuulettamiseen tarvittaisiin rakennuspuhaltimia vähintään parin teollisuushallillisen verran. Silmäni puolestaan ovat apposen auki jatkuvasti tähyämässä valppaina likatahroja tiskipöydästä tai aivastelevia ihmisiä valintamyymälästä. Äiti ei tarvinnut silmien avautumiseen matkaa, vaan miehen.

Hän tapasi Herbamaren netissä, koska ei halunnut käydä saastaisissa baareissa treffeillä. En ymmärrä, mistä äidille viisissäkymmenissä äkkiä kehkeytyi tarve saada rinnalleen mies. Mainiosti hän oli aiemminkin pärjännyt ilman. Hyvin pian tutustumisen jälkeen Herbamare kutsui äidin asumaan kanssaan kaupungin laidalle pienimuotoiseen kommuuniin. Purku-uhan alla olevaa hometaloa asuttivat Herbamaren lisäksi kaksi nuortamiestä, joiden ainoana harrastuksena oli bongorumpujen takominen pihalla, ja pitkäkoipinen, kesakkoinen tyttö, joka pukeutui eriskummallisiin kaapuihin. Lisäksi seurueeseen kuului takkuinen, sekarotuinen koira, joka sai kirmata vapaana pihalla ja möyriä jokaisessa lammikossa.

Luulen että äidin ja Herbamaren ensikohtaamisessa paloi jokin muukin, kuin vain äkilliset tunteet heidän välillään. Nyt äiti on solminut lyhyeen tukkaansa naurettavat rastat ja vaihtanut asialliset kirjanpitäjän jakut pellavapaitoihin ja säkkikankaisiin housuihin. Me olemme kommunikoineet lähinnä puhelimitse, sillä en voi olla ajattelematta kaikkea sitä elämää, mikä tätä nykyä kuhisee äidin rastapatukoissa. Ajatuskin saa minut kavahtamaan ja on pakko avata olkalaukun läppä. Turautan antibakteerista geeliä kämmenelle ja hieron käsiä tarmokkaasti yhteen.

Ikkunan takana lipuvat toistaiseksi tutut maisemat. Koetan olla katselematta suoraan ulos, sillä en halua vielä ajatella sitä, mikä minua odottaa kun nousen bussista. Verho heilahtaa.Hippilutkan äpärä, pian ollaan lentokentällä! Mahdatkohan kestää edes sinne saakka?