Aakkossi Turu murttel

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kritiikit

aapine-kansiTeksti: Lassi Saario

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Aapine, 72 s., Otava 2013

Heli Laaksonen on tullut tunnetuksi lounaismurteella kirjoitetuista runoistaan, jotka piirtävät elävän kuvan vanhan kansan kasvattamasta, luontoa rakastavasta ja elämään mutkattomasti suhtautuvasta, sanavalmiista ja rempseästä maalaistytöstä. Kukaan ei kuvaa Varsinais-Suomesta Helsinkiin muuttaneen opiskelijan sielunmaisemaa osuvammin kuin Laaksonen vuonna 2000 julkaistussa Pulu uis -esikoisteoksessaan.

Laaksosen uusin runokokoelma, Aapine, mainostaa olevansa Suomen ensimmäinen murteella kirjoitettu aapinen. Kullekin kirjaimelle A:sta Ö:hön on varattu oma aukeama, joilla Laaksosen aakkosrunoja kehystävät Elina Warstan kuvitukset. Aakkosten jälkeen seuraa kolme pientä tarinaa aakkosensa jo opetelleelle. Lopun paasausosiossa Laaksonen valottaa lounaismurteen historiaa, sanastoa, ääntämystä ja kielioppia.

Laaksosen aiemmasta tuotannosta Aapine erottuu monin eri tavoin. Runot ovat keskimäärin lyhyempiä ja aiheet kevyempiä kuin aiemmin, ja eläinhahmoja vilisee entistäkin enemmän. Toisin kuin Laaksosen edelliset runokokoelmat, Aapine on selvästi kirjoitettu lapsilukijoita ajatellen. Se ei tarjoa samanlaisia oivaltavia kuvauksia ja nasevia toteamuksia aikuisen todellisuudesta kuin runoilijan aiemmat teokset. Lapsille taas murre muodostanee paikoin ylitsepääsemättömän esteen ymmärtämiselle, eivätkä Aapisen runot hilpeydestään ja näennäisestä näppäryydestään huolimatta yllä lastenrunouden keskitasoa korkeammalle.

Aapisformaatti asettaa runoille ahtaat raamit, jotka ovat selkeästi rajoittaneet runoilijan luovuutta. Runoista paistaa läpi, että kirjoittamista on ohjannut ennen kaikkea tarve mahduttaa mukaan mahdollisimman paljon kutakin kirjainta. Tuloksena on joukko väkisin synnytettyjä kiiltokuvakyhäelmiä. Vaikka murre kuulostaa yhtä hauskalta kuin aina ennenkin, korean kuoren alla kumisee ontto onkalo. Muoto on ostettu sisällön hinnalla.

Mutta vaikka Aapine ei toimi runokokoelmana, aapisena se onnistuu, ja sellaiseksi se on ensi sijassa kirjoitettukin. Lopun paasausosiossa Laaksonen kertoo kirjan saaneen alkunsa ”kirkkaasta näystä, jossa ikioman kielen ilon kohtaisivat mummut ja mukulat, naavaparrat ja nappulat yhdessä, silusilkkinen pieni pää ja hopeaohimo vierekkäin”. Runoilijan perimmäisenä tavoitteena on ollut tarjota yhä uusille sukupolville kosketus omaan murteeseen, aitoon ”äirinkiäleen”. Tämän kunnioitettavan tavoitteen Aapine saavuttaa, vaikka sen kaunokirjalliset ansiot valitettavan vähäisiksi jäävätkin.

Lassi Saario