7 vuotta ja 7 käsikirjoitusversiota – kuinka mestarikurssi johti kohti julkaisukynnyksen ylittämistä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2018, Blogijutut

Anniina Tarasova (kuva: Michaela Kei)

Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kannatusyhdistys järjestää syksyllä 2018 alkavan Mestarikurssin. Lisätietoa kurssista: www.luovuksissa.com sekä facebook.com/luovuksissa

Tässä entisen mestarikurssilaisen, nykyisen esikoiskirjailijan Anniina Tarasovan huima matka mestarikurssin (ja lukuisien kässäriversioiden) kautta kohti kustannussopimusta.

***

Teksti: Anniina Tarasova

Gummerus julkaisi helmikuun 2018 lopulla esikoisromaanini Venäläiset tilikirjani. On varmasti nopeampiakin tarinoita siitä, kuinka saada romaani julkaistuksi, mutta oma tarinani käsittää 7 vuotta ja 7 kokonaan uudelleen kirjoitettua käsikirjoitusversiota.

 

Aloitin Pietariin sijoittuvan jännittävän viihderomaanini kirjoittamisen Pietarissa vuonna 2010. Ensimmäiset versiot tosin olivat ihmissuhteista kertovia pienoisromaaneja, enkä edes ensimmäisiä muistiinpanoja kirjoittaessani tajunnut, että kirjoitan romaania. En ollut tuolloin kirjoittanut mitään fiktiivistä lähes kymmeneen vuoteen.

Ensimmäiset pari vuotta tuhersin kässäriä itsekseni vapaa-ajallani, kunnes tajusin tarvitsevani tukea kirjailijaksi kasvamisessa. Olin vuonna 2010 päättänyt antaa itselleni 10 vuotta aikaa kasvaa kirjailijaksi, ja saada käsikirjoitukselleni kustannussopimus. Yksi käännekohdista tulevan kirjailijuuteni polulla oli, kun hain ja pääsin Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämälle pitkien käsikirjoitusten kurssille vuonna 2013. Kohtasin kurssilla tietämättäni myös tulevan kustannustoimittajani, vaikka hän ei minun pienryhmääni silloin sparraillutkaan.

Kurssilla istuminen oli euforista, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani osa kirjoittavien ihmisten maailmaa. Imppasin kaikki kustannustoimittajien antamat vinkit luennoilla ja luin innolla muiden pienryhmäläisten tekstejä. Kurssilla sain ensimmäiset oppini siitä, ettei yhtenäistä ”kirjallisen maailman mielipidettä” olekaan. Rakenteellisten valintojen tai henkilöhahmojen uskottavuudesta voi mahdollisesti olla samansuuntaisia mielipiteitä, mutta siitä, mikä on mielenkiintoista tai kertomisen arvoista, tai mikä käsikirjoituksessa on juuri sitä tärkeintä ydintä – siihen ei kenelläkään ole yhtä ja tyhjentävää vastausta. Mikäli joku ei käsikirjoituksestasi innostu, se ei tarkoita, ettei joku muu voisi.

Toinen, astetta haastavampi oppimisen paikka oli palautteen vastaanottaminen. Se oli aluksi pirullisen vaikeaa. Lamaannuin ensimmäisistä kustannustoimittajan palautteista moneksi kuukaudeksi. Ajattelin, etten osaa kirjoittaa ollenkaan, ja etten varsinkaan tule koskaan pystymään parempaan. Olin tehnyt idioottimaisia virheitä ja kirjoittanut idioottimaisia juttuja. Palasin palautteen ääreen hetken kärvisteltyäni, ja havaitsin, kuinka paljon minulle oli annettu mahdollisuuksia tekstin parantamiseksi. Oman tarinan kehittämisen kannalta oleellista oli myös neuvo, jonka kirjailijatutoriltani tuolloin sain: jos käsis pitää kirjoittaa uudestaan, se tosiaan kannattaa kirjoittaa silloin uudestaan. Saman tekstidokumentin pieni pyörittely ruudulla ei auta, vaan tekstiä voi lähestyä rohkeasti. Vanhaa tekstiä voi silloin pitää vaikkapa läppärin vieressä paperiversiona.

Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämän kurssin jälkeen tapahtui aika monta kutkuttavaa, jännittävää ja musertavaa käännettä, ennen kuin viimein pitelin kädessäni juuri painosta tullutta kirjaa helmikuussa 2018. Jos haluat välttää ylimääräiset sivupolut, lukemisen voi lopettaa tähän!

 

Tammikuussa 2014 olen Milanossa, jossa saan huikean sähköpostiviestin. Kustantamo, jonne olen käsiksen noin viisi kuukautta aiemmin lähettänyt, on varovaisen kiinnostunut. Juoksen hotellihuonetta ympäri, huudan ja pompin sängyillä. Kustantamoon meneminen tuntuu juhlalliselta, hykertelen käytävässä ja hississä. Tapaan kustannustoimittajan. Tekstissä ei ole rahkeita kustannussopimukseen, mutta siinä on potentiaalia. Nyt pitäisi päättää, mikä tekstissä on olennaista, kirjoittaako jännitystä vai romantiikkaa. Palautteen kuuleminen on taas hirveän vaikeaa, ja lähden hieman apein fiiliksin ja version kolme aloittaminen tuntuu mahdottomuudelta. Sitten jysähtää jälleen ilouutinen: Svenska Kulturfondenin stipendi Pietariin! Päätän käyttää kaikki järisyttävät ylityötunnit vapaana, otan lisää palkatonta vapaata ja työskentelen etänä osan kesästä ja alkusyksystä. Näin pääsen viettämään lähes neljä kuukautta Pietarissa. Valutan onnenkyyneleitä Suomi-talon residenssissä Pietarin ydinkeskustassa, kokemus on yksiä parhaimpia elämässäni. Samalla ristiriita repii minua – olen mukana työpaikkani sisäisessä rekrytointiprosessissa ja näyttää siltä, että työmääräni kasvaa tulevaisuudessa entisestään.

Kustantamossa kustannustoimittaja on vaihtunut. Hän ei ole ollenkaan innoissaan tekstistäni. Päähenkilöä hän pitää antisankarina, eikä millään hyvällä tavalla. Jatkan kirjoittamista parhaan taitoni mukaan ja puserran jälleen yhden version jännittävällä työelämäfokuksella.

Vuonna 2015 vanha kustannustoimittaja on palannut takaisin, ja lähetän hänelle uusimman version. Alkaa odottaminen. Lopulta kustannustoimittaja ilmoittaa, ettei ole järkeä jatkaa yhteistyötä, hän ei pidä siitä, mitä tekstille on hänen poissa ollessaan tapahtunut.

Olen masiksissa, mutta muistan kuinka yksi kustannustoimittaja jakoi käyntikorttinsa Turun yliopiston kurssilla. Salla vaikutti henkilöltä, jonka kanssa olisi kiva tehdä töitä. Käytän loppuvuonna kaiken energiani työhakemusta muistuttavaan saatekirjeeseeni ja lähestyn uutta kustantamoa ja kustannustoimittajaa kässärin versiolla 5. Kustannustoimittaja Salla kutsuu minut Gummeruksen toimistolle. Käsikirjoituksesta ei voi tarjota kustannussopparia, mutta siinä on potentiaalia. Salla on kiinnostunut kaikesta, mitä olen siihen mennessä kirjoittanut. Sanon etten tiedä, pystynkö enää tekemään parempia versioita kun olen jo yhdessä kustantamossa käynytkin. Salla lohduttaa sanomalla “jos se ei ole juuri tämä käsikirjoitus, niin sitten se on seuraava”.

Seuraavien kuukausien kuluessa elämässäni tapahtuneet asiat ohjaavat siihen, mitä olen kypsytellyt jo pidempään. Se on kirjoittamisen suhteen kaikki tai ei mitään. Irtisanoudun. Nuoren Voiman Liitto ja Sysmän kunta päästävät vielä julkaisemattoman kirjailijan residenssiinsä Sysmään syyskuuksi. Nieleksin jälleen onnenkyyneleitä ja kirjoittaminen sujuu.

Vuonna 2017 olen jo seonnut laskuista: en enää tiedä monesko versio on meneillään, ja Sallalta tulee kommentit, jotka summaan päässäni seuraavasti: aika paljon tarttis vielä tehdä. Tunnen oloni uupuneeksi. Käykö taas kuten ensimmäisen kustantamon kanssa? Työstän kässäriä vuosia hullun lailla, mutta se ei kelpaakaan? Salla antaa kuitenkin hiukan siimaa: jos kässäri edistyy tarpeeksi, voidaan jutella kustannussopimuksesta. Saan tiukan dediksen ja alan tahkota kenties seitsemännettä versiota. Olo on riemastunut, vihdoin olen menossa kohti jotain konkreettiselta tuntuvaa tavoitetta!

Lähetän uuden version ja jään odottamaan palautetta. Aika matelee. Olen ystävän kanssa syömässä kun Salla soittaa – olen onnistunut edistämään tekstiä valtavasti ja Gummerus haluaa tehdä kanssani kustannussopimuksen! Olen aina kuvitellut että itkeä tyrskyyttelen kustannussopparia allekirjoittaessani, mutta kun kuulen, että tekstiä pitää vielä kesän ja syksyn aikana parannella aika paljonkin, päällimmäinen tunne on: “Piru vie! No, tulihan se soppari sentään sieltä!”

Tämän vuoden tammikuun kaikkien hienosäätöjen jälkeen tiedän lähes kaiken SFS 4900 -standardista venäjänkielisten sanojen translitteroinnissa. Taittoversion näkeminen hykerryttää. Kirja alkaa näyttää kirjalta, sen lukeminenkin tuntuu heti paljon paremmalta! Kirja lähtee painoon tammikuun puolivälissä. Jännitän miltä ennakkoversio tulee näyttämään, sillä teos on paisunut 460-sivuiseksi ja se olisi saatava mahtumaan bloggaajien, libristien ja median postiluukuista. Annan ensimmäiset radio- ja lehtihaastatteluni, nyt alkaa ensimmäistä kertaa jännittää. Miten kestän sen, että kaikki tulkitsevat kirjaa omalla tavallaan? Päätän tehdä kuten kirjani sankaritar Reija Wrenkin tekisi: juhlistaa yli seitsemän vuotta kestänyttä ja seitsemän käsikirjoitusversiota vaatinutta urakkaa venäläisellä skumpalla, Moskovan-leipäsillä ja tujauksella votkulia! Tästä tämä lähtee!

 

 

Anniina Tarasovan jännittävä viihderomaani Venäläiset tilikirjani (Gummerus) julkaistiin helmikuussa 2018. Anniinasta ja kirjasta voi lukea lisää anniinatarasova.fi, ja häntä voi seurata Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä @AnniinaTarasova.