Matruusi Pietarinen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: finna.fi

Teksti: Tiina Österman

 

”Sjömannen Tatu Reinhold Pietarinen”, Tatu tunnisti oman merimieskirjansa laivan toimiston hyllyllä. Merimiehet olivat kirjoilla Ahvenanmaalla, sen vuoksi asiakirjat olivat ruotsinkielisiä. Tatu tarvitsi kirjan mukaansa, kun hän poistuisi laivasta satamassa. S/S Armira oli saapunut pitkästä aikaa Turun kotisatamaan. Tatu oli kiertänyt puolimatruusina laivan mukana jo yli kaksi vuotta. Hän oli ehtinyt käydä Puerto Ricossa, Jamaikalla, Trinidadilla, USA:ssa ja Kanadassa. Se oli paljon 17-vuotiaalle nuorelle miehelle.

Tatu oli pitänyt päänsä ja lähtenyt merille, vaikka äiti oli villatakkinsa nappeja puristaen pyytänyt häntä jäämään. Tatu kaipasi avarampia näkymiä eteensä, kotikylän kivisten peltotilkkujen viljeleminen oli tuntunut ahdistavalta. Jo pikkupoikana hän oli viettänyt kaiken ajan kylän tervantuoksuisella laivalaiturilla. Hän seurasi tarkasti, miten höyrylaivat saapuivat laituriin ja ottivat kyytiin niin ihmisiä kuin tavaroitakin. Vahvat miehet lastasivat kannelle viljapaaleja, kaurasäkkejä, maitotonkkia ja joskus eläimiäkin. Tatua kiehtoivat laivojen valtavina jyskyttävät moottorit ja se, miten suuret alukset liikkuivat järven pintaa pitkin kohti horisonttia. Ne eivät milloinkaan jääneet paikoilleen, vaan vain pysähtyivät hetkeksi ja jatkoivat uudestaan matkaansa. Tatu halusi, että hänen elämänsä ei jäisi paikoilleen. Hän halusi tulla yhtä vahvaksi ja varmaksi kuin S/S Heinävesi II:n kapteeni.

Airistolla oli ollut sumua, kun S/S Armira lähestyi Turkua. Kakskerran saaren rantoja ei ollut juurikaan näkynyt. Vasta Ruissalon kohdalla ääriviivat ja puut alkoivat erottua. Tatulla oli vapaavuoro ja hän kurkotti keulassa reelingin yli niin pitkälle kuin kykeni. Ensin alkoivat hahmottua sataman nosturit ja Turun linnan silhuetti. Aurajoki-suun telakalta kuului metallin pauketta ja tasaisia tömähdyksiä, uusi laiva oli rakenteilla. S/S Armiran torvi kajautti ilmoille tervehdyksen kotikaupungille. Tatu oli innoissaan, pian hän pääsisi kävelemään Aurajoen vartta kaupunkiin.

Tatu oli saanut äidiltään kirjeen Antwerpenin satamaan. Äiti oli kirjoittanut kaarevalla käsialallaan, että hänen pitäisi heti Turkuun päästyään mennä tapaamaan pastori Sallista ja kertoa terveisiä äidiltä. Äiti oli kirjoittanut pastorin osoitteen pienelle lappuselle: Ursininkatu 7. Tatu oli säilyttänyt lappua matruusin housujensa taskussa. Joka ilta hän oli tunnustellut, että lappu varmasti oli tallella. Lyijykynällä kirjoitettu teksti oli nuhraantunut kiiltäväksi ja harmaaksi kirjainten sekamelskaksi.
Tatu oli hyvissä ajoin vaihtanut työunivormunsa paitaan ja tuliteriin farmarihousuihin. Hän oli ostanut ne USA:sta maissa käydessään. Hän tiesi, että sellaisia housuja ei aivan joka pojalla vielä ollutkaan. Kun Tatu pääsi maihin, hän käveli ripeästi linnan paksujen muuriseinien ohi. Hän ehti vilkaista myös toiselle rannalle Korppolaismäen suuntaan. Uuden laivan rakentaminen näytti olevan jo pitkällä. Tatu olisi päässyt keskustaan raitiovaunullakin, mutta hänestä oli jännittävää puikkelehtia satama-alueen läpi joen rantaa pitkin. Veistämöntorin kohdalla oli alus korjattavana, nosturi siirsi juuri raskasta metallipalkkia laivan rungon yli. Tatu tunnisti Kakolanmäen jyrkät rinteet, puiden vehreys peitti vankilan harmaat rakennukset. Fregatti Suomen Joutsenkin näytti olevan laiturissa. Se oli varmaan palannut joltakin koulutuspurjehdukseltaan. Jollei Tatu olisi päässyt heti laivalle töihin, hän olisi varmasti hakeutunut koulutukseen Suomen Joutsenelle.

 

Martinsillalta ei ollut enää pitkä matka Ursininkadulle. Linnankadun ja Ursininkadun kulmassa Tatua tervehti kaksi kikattavaa, pörröpäistä neitokaista. He pyysivät Tatua mukaansa Ursininkadun työväentalossa olevaan ravintola Moseliin. Se oli merimiesten ja taiteilijoiden suosima kapakka, jonne naiset päästettiin ilman herraseuraakin sisälle. Imarreltuna Tatu oli jo nyökkäämässä neidoille, mutta luopui ajatuksesta ja kiiruhti kohti Ursininkatu 7:n ulko-ovea.

Pastori Sallisen asunto oli ylimmässä kerroksessa. Tatu harppoi askelmat kaksi kerrallaan ylös ja painoi ovikellon nappia. Pastorin apulainen avasi oven ja pyysi Tatun sisälle. Pastori oli työhuoneessaan, huoneen ovi oli raollaan. Hän kuuli Tatun selostavan asiansa apulaiselle ja tuli eteiseen tervehtimään. Hän muisti hyvin Tatun äidin asian ja pyysi Tatua astumaan peremmälle työhuoneeseen ja istumaan suuren kirjoituspöydän vieressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille.

Tatu pyöritti osoitelappusta käsissään, lakki oli unohtunut hänen päähänsä.

‒ Krhmm, krhöm, pastori aloitti. Äitisi kävi täällä jokin aika sitten. Hän oli kovasti huolissaan sinusta, Tatu. Hän ei ollut kuullut sinusta yli vuoteen, eikä hänellä ollut mitään käsitystä, milloin olisit palaamassa takaisin.

‒ Niin, Tatu aloitti.

‒ Oikeastaan se henkilö, joka täällä kävi, ei ole sinun äitisi, pastori jatkoi odottamatta Tatulta parempaa vastausta.

Tatu kumartui tuolilla eteenpäin, osoitelappu leijaili hänen kädestään lattialle. Jalanpohjissa alkoi tuntua pistelyä.

‒ Hän on oman äitisi sisko, joka otti sinut kasvatettavakseen, kun äitisi lähti argentiinalaisen merimiehen mukana laivalle kaksi viikkoa sinun syntymäsi jälkeen. Äitisi pyysi sisartaan huolehtimaan sinusta, kunnes hänellä olisi varaa tulla noutamaan sinut mukaansa. Olet nyt lähes aikuinen, ja kasvatusäitisi halusi, että saat tietää oikean äitisi nimen ja asuinpaikan. Hänen nykyinen nimensä on Maria Cavallo, osoite on Catamarca 6, Puerto Santa Cruz, Argentiina. Tässä on myös joitakin valokuvia äidistäsi ja hänen miehestään Argentiinassa. Nämä ovat kaikki tiedot, jotka sain kasvatusäidiltäsi. Hän lähetti sinulle rakkaita terveisiä ja toivoi, että tulet pian käymään Heinävedellä.

Tatu istui äänettömänä tuolillaan. Hän otti vastaan pastorin ojentaman kirjekuoren ja taitteli sen paitansa taskuun. Kirjekuori meni ruttuun ja hän pelkäsi, että pastori suuttuu hänelle. Tatu nielaisi niin, että kurkussa sattui. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ääntä ei tullut. Tatu sulki silmänsä. Hän näki kuvan Heinäveden äidistään ja isästään, jotka eivät siis olleetkaan hänen vanhempansa. Kuka hänen isänsä oli? Miksi äidin piti jättää hänet? Hän olisi halunnut kysyä pastorilta, mutta pastorilla näytti olevan kiire. Tatu kuiskasi kiitoksen ja lähti kompuroiden pastorin asunnolta. Kun hän pääsi ulos, hän ei heti tiennyt, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt lähteä päästäkseen satamaan. Talot näyttivät yhtä suurilta ja harmailta joka suunnassa. Kadut risteilivät oikealla ja vasemmalla, missään ei näkynyt tuttuja maamerkkejä. Hän käveli kadun yli eikä havahtunut siihen, että autojen jarrut kirskuivat, kun ne joutuivat väistämään häntä. Lopulta hän näki joen edessään ja tunnisti reitin takaisin laivarantaan.

Satamassa Tatu kiirehti laivakonttoriin selvittämään, milloin ensimmäinen alus oli lähdössä Etelä-Amerikkaan. S/S Arabella oli saanut lastattua ruumansa täyteen sahatavaraa vietäväksi Englantiin, sieltä se suuntaisi kauppamatkalle Argentiinaan. Tatu leimautti merimiespassinsa S/S Arabellan miehistön jäsenenä ja lähti hakemaan säkkinsä S/S Armiran kajuutasta. Hän hyvästeli lyhyesti Armiran miehistön, kapteenille hän kertoi lähtevänsä etsimään äitiään. Seuraavana aamuna kello kuusi Tatu seisoi S/S Arabellan kannella katse suunnattuna tiukasti eteenpäin, merelle.