200 työhakemusta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lehtijutut

Kuva: Jenni Leppänen 2013

Kuva: Jenni Leppänen 2013

Teksti: Jenni Leppänen

Määrätietoisuus ja itsevarmuus hiihtivät järven yli turhautumisen ja riittämättömyyden puuskuttaessa perässä. Unen kuumeilevan oranssi aurinko pilkisti ohuiden paljaiden runkojen välistä lumen tuprutessa lähes vaakatasossa peilitasaisella jäällä. Oli keskitalvi ja valoa riitti juuri ja juuri siihen, että ehti ymmärtää milloin vuorokaudesta kannatti olla hetken valveilla. Valve alkoi tykyttää sydämen kohdalla, kolkutti muutaman kerran hennosti rintaan ja astui ulos heittäen minut hereille. Heräsin aikaisin, koska en saanut enää unta. Talven paino lepäsi harteillani ja halusi minun menevän takaisin talviunille muiden eläinten kanssa. Olen kuitenkin yhtä kaikki ihminen ja minun on mentävä töihin. Tai olisi, jos minulla olisi töitä. Ulkona tummat pilvet peittivät jo valaistumassa olevaa taivasta. 

Siitä on jo yli puoli vuotta, kun valmistuin yliopistosta, humanistisesta tiedekunnasta, lähes yhdeksän vuoden ja neljän ja puolensadan opintopisteen jälkeen. Olin kuuluva Suomen viidennen lamakauden1 lapsiin muiden 43 303 korkeasti koulutetun työttömän kanssa2.Ystäväni lohdutti eilen, että vain kuusi prosenttia vastavalmistuneista akateemikoista jää ilman töitä vuoden sisästä valmistumisestaan3. Entäs jos en kuulunutkaan tuohon kuuteen prosenttiin? Tilaston ihminen on jokainen ja ei loppujen lopuksi kukaan meistä. Minun tieni on ollut aina hitaampi. Ylittäessäni liukasta suojatietä en ollut matkalla töihin vaan matkalla hyväksymään sen ajatuksen, että olin kesän jälkeen, syksyn väistyttyä, talven edetessä edelleen työtön työnhakija.

On kuudes päivä marraskuuta 2013 ”Humanisteille töitä” -uratapahtumassa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Moderaattori Tuomas Enbuske lukee ääneen valkokankaalle ilmestyneen twiitin #humanistilletöitä: ”200 työhakemusta eikä vieläkään töitä”. Tavanomaisen puheenvuoron pyytämisen sijaan yleisö saa interaktiivisesti osallistua keskusteluun mobiililaitteiltaan käsin. Tuossa hetkessä minulla ei vielä ollut 200 hakemusta takanani ja nytkin talven hiljalleen väistyessä kevään tieltä niitä oli ehtinyt kertyä 65 kappaletta: 65 huolella laadittua työhakemusta, jotka olivat pari kertaa päässeet hopeasijalle. Työnhaussa kuitenkin ainoastaan kultasijalla oli väliä. Tapahtumapäivän työhaastattelusimulaattori, jossa asiantuntijat antavat palautetta kuvitellusta työhaastattelutilanteesta, jännitti oikean työhaastattelun lailla.

Jatkuva huono omatunto ja riittämättömyys omasta olemisesta manifestoituivat lievinä rytmihäiriöinä ja kuumeunina. En ollut ihmisenä enää niinkään varma omasta pätevyydestäni ja taidoistani juuri niinä hetkinä, kun itsensä markkinoimiseen olisi pitänyt panostaa kaikista eniten. En osannut nauttia saavutuksistani, vaikka olin juuri saanut selätettyä ehkä elämäni vaativimman akateemisen työn ja pätevöitynyt maisteriksi. Syyllisyys työttömyydestä painoi. Sukukahveilla en maininnut sanallakaan tilanteestani, keskityin vain hämmentämään hopealusikalla jäähtynyttä kahviani.

Talvituuli oli puhaltanut vähäisen kilpailuviettini jonnekin kauas Turun saariston hongistoon. Keskustelut suhteiden merkityksistä työnhaussa ja verkostoitumisen taidoista sosiaalisessa mediassa saivat jään alla lymyävän ahvenen itsetuntoni sotkeutumaan yhä pahemmin minua kohtaan osoitettujen (ehkä kuviteltujen) odotusten verkkoon. Onko #somerekryn oltava jokaisen työllistetyksi pyrkivän uusi välttämätön työnhakukanava? Itsensä brändääminen on sekä taito- että tahtolaji. En anna sen olla jäinen lasikatto työllistymisen ja minun välissä. Oranssi aurinko hehkuu jossain kaukana, mutta ei tällä hetkellä lämmittänyt huurteisia silmäripsiäni.

Vaikka en itseäni silmän räpäyksessä tilastoista tunnistakaan, tiedän, että olen yksi niistä ihmisistä, joilla on aina mennyt kohtalaisen hyvin. Hyviin arvosanoihin ja myönteisiin arvioihin tottuneena voi olla vaikeaa huomata, etteivät vanhat hyväksi koetut toimintamallit ja totutut onnistumisen olotilat enää ole itsestäänselvyys. Millään arvosanalla ei ole lopulta yhtä suurta merkitystä kuin tuurilla ja oikeilla suhteilla.

Työtön määrittelee itsensä usein sen kautta mitä hänellä ei ole: tyhjiön, jonka onnistunut täyttäminen tuntuu ajoittain lähes mahdottomalta. Heikkoina hetkinä kaikkien uraneuvojien huulilla kuiskitun oman vision löytäminen tuntuu silmänkääntäjän taikatempulta. Mitä lisäarvoa voin tarjota tulevalle työnantajalleni? Mikä on minun lisäarvo? Mikä on työttömän ihmisarvo? Jotenkin on opeteltava löytämään omanarvontunto muualta kuin sanelluista päämääristä tai yksipuolisista identiteeteistä. Työtön ei ole vain numero, joka pitää palkat kurissa.

Iltapäivän heikossa valossa matkustan Ruissalon Saukkorantaan avantouinnille. Yksin, koska kiireiset ystävät ovat töissä. Arjen löytäminen talven pimeistä tunneista vaatii avantouimarin määrätietoisuutta. Talvi on toisaalta selviytymisen aikaa, toisaalta aikaa antaa asioiden olla, levätä.Turha pinnistäminen pimeässä vie lopulta voimat. Työttömyyden loppumisajankohtaa ei voi kukaan arvata. Etsisin rauhassa itseäni, kunnes mikään ulkopuolinen asia ei määrittäisi omanarvontuntoani. Vuosi lähenisi loppuaan, kevät koittaisi. Minä työllistyn! Aina on olemassa toivo.

1 Hurri, J. (26.1.2014). Teollisuus sopeutuu lamaan helpommin kuin Suomi.Taloussanomat. Viitattu 25.5.2014.
”Teollisuus sopeutuu lamaan helpommin kuin Suomi”

2 Punkka, P. (25.3.2014). Työ katoaa korkeakoulutetuilta. Helsingin sanomat. Viitattu 25.5.2014.
”Työ katoaa korkeakoulutetuilta”

3 Tilastokeskus (12.2.2014). Vastavalmistuneiden työllistyminen vaikeutui hieman. Viitattu 25.5.2014.
”Vastavalmistuneiden työllistyminen vaikeutui hieman”